Marjaneh Bakhtiari, Mistään kotosin [Kalla det vad fan du vill] (Otava 2007). Suomentanut Leena Peltomaa

Valloittava esikoisromaani iranilaisen siirtolaisperheen elämästä Ruotsissa on tyrmäävä, lämmin ja hävyttömän hauska.

Sujuvaa, vetävää, mielenkiintoista ja suhteellisen kepeää tekstiä on nautinto lukea, kun lisäksi huomaa myös kirjan heikompien lukujen ja ideoiden toimivan kokonaisuuden kannalta tarpeellisina osina.

Kirja irvii kaikkia kulttuureja ja kulttuurien kohtaamisia tasapuolisesti: kantaväestön ja Toiseuden, maahanmuuttajien ja Toiseuden, maahanmuuttajien sisäisen kirjon, kantaväestön sisäisen kirjon, eri ikäkausien, uskonnon ja maallisuuden.

Kielenkäyttö toimii tärkeänä kulttuurin kuvaajana. Maahanmuuttajien huono suomen (ruotsin) kieli on ensin hauskanhellyttävää, sitten koskettavaa. Kahden sukupolven nuorten kieli pieruhuumoreineen on toisesta näkövinkkelistä kiinnostavaa. Päähenkilöiden käyttämät kielen vivahteet ja murteet ovat käsittääkseni alkutekstissä hienosyisesti moniaalle paikallistettavia ja paljastavia: jokainen kielenkäyttäjä näyttäytyy yksilönä suhteessa muihin.

Käännöksessä kantaväestön kieli lienee alkutekstiä tasalaatuisempaa. Ruotsalaiset nähdään kuitenkin ennen kaikkea ennakkoluulojensa (tai kuvitellun ennakkoluulottomuutensa) vankeina. Omalla kohdallani osuu viimeistään Pernillan hahmossa. Vieraita kulttuureja tiedostamattaan tekopyhästi ja tietämättömästi harrastava, Indiskassa asioiva keski-ikäinen ruotsalaisnainen... Piston jälkeen on ajateltava tuttu ajatus uudestaan ja uudestaan: miten minun olisi suhtauduttava, ajateltava ja käyttäydyttävä, jotta toimisin OIKEIN? Ovatko kaikki tekemäni määrittelyt asiassa virheellisiä etnisen taustani ja kulttuurini vuoksi? Onko lopulta niin, että oikein toimiminen on mahdotonta; kaikki määrittely-yritykset päätyvät omanlaiseensa lokerointiin? Onko siis Toiseuden edessä aina itä itä ja länsi länsi monellakin vertauskuvallisella tasolla? Osat vaihtuvat: lukija tuntee samaa avuttomuutta kuin henkilö, joka aina vääjäämättä lokeroidaan maahanmuuttajaksi. Kultivoitunut ja tehokas keino saada edes murto-osa osista vaihdettua, tämä: Amir olisi tyytyväinen.

Sivulla 26 alulle päässyt pohdinta vaihtuu hämmästykseen. Olen lukenut jutun oman kulttuurin musiikista aikaisemmin: Zadie Smithin Valkoisissa hampaissa (2001). Mittava henkilögalleria, episodimainen sirpaleisuus ja kirjan teemat tuovat nekin mieleen Smithin, ja on pakko alkaa tulkita kirjaa päällekirjoittamisen ja pastissin näkökulmista. Miten kirjoitetaan ruotsalainen pastissi Valkoisista hampaista? Miten maahanmuuttajuus, siis maahanmuuttajuudet Ruotsissa eroavat Britanniasta? Millä tavoin (millä muulla tavoin kuin tapahtumapaikan osalta) Bakhtiarin kirjassa erottaudutaan nimenomaan Zadie Smithin esikuvasta? Onko kyse siitä, että aika on kulkenut eteenpäin ja uudet tuulet puhaltavat lujaa? Olisivatko yhteiskunnan ilmiöt muuttuneet joksikin aivan muiksi kuin mitä itse vanhentuneine maahanmuuttaja-, kulttuuri- ja identiteettitietoinemme kuvittelemme?

Kirjaa voi sanoa melko kunnianhimoiseksi projektiksi kartoittaa päähenkilöidensä identiteettiä. Tämä tehdään keinoin, jotka tehokkaasti mullistavat oppimamme tai luulemamme. Konsepti on nykyaikainen ja kielellinen ironia tekee siitä raikkaan.

Luen sattumalta samaan aikaan Zen and the Art of Motorcycle Maintenancea. Amirin suhde kouluun, koulutukseen, opettajuuteen ja opettamiseen sekä Ruotsissa kasvaneiden nuorten erilaiset tavat ja keinot määrittää identiteettiään ja heidän suhteensa vanhempiinsa tulevat yllättävän lähelle Motorcycle Maintenancen ydintä, arvojen maailmaa ja laadun pyrkimystä paeta määrittely-yrityksiä. Määrittelyteemoineen oiva parivaljakko.

Syvällisempien pohdintojen lisäksi kirja tarjoaa tervetullutta faktatietoa Iranista. Viime vuosina olen saanut luettavakseni useampiakin Iraniin/Persiaan liittyviä romaaneja: Viisi kiveä, Persepolis, Embroideries, Parveen, Lumoavien mausteiden kahvila... Lisäksi pidän valtavasti vanhasta persialaisesta runoudesta: Hafizista, Firdausista, Khayyamista, Rumista — käännöksinä siis. Pelkän koulusivistyksen pohjalta Iran olisi vieras maailmankolkka: minun aikanani sitä ei käsitelty sen paremmin maantiedossa, kirjallisuudessa kuin historiassakaan.


Wikipedia: Marjaneh Bakhtiari (s. 1980)
Otava: Mistään kotosin
Marjaneh Bakhtiari DN:n haastattelussa

Anneli Kanto, Veriruusut (WSOY 2008)



Sain kiertävän kirjan luettavakseni, enkä oikein ehtinyt muodostaa ennakko-odotuksia sen suhteen. Sijoitin kirjan mielessäni samaan kategoriaan kuin Missä kuljimme kerran; odotin ehkä saavani lukea Westötä naisnäkökulmasta.

Lukemisen herättämät hajanaiset mietteet kirjasin ylös tuoreeltaan.

Kirjan ensi sivuilta mieleen tulee Juhani Syrjän Juho 18. Syrjän romaani kertoo 18-vuotiaasta Juhosta ja muista punakaartissa taistelleista miehistä, jotka eivät koskaan oikein ymmärtäneet omaa rooliaan ja yhteiskunnallisen mullistuksen kontekstia, Suomen sisällissotaa.

Kannon ja Syrjän romaaneja yhdistävät yksityiskohtainen kuvaus ja yksilökohtainen näkökulma. Luennassani Juhon tarina pysyy ja muuttuu varsin kiintoisaksi taustatekstiksi. (Eikä vähiten symbolisella tasolla: miesten teksti naisten tekstin taustalla tuttua hierarkiaa pönkittämässä.) Westön tyylisestä kerronnasta ei jälkeäkään: ei suuria ideologisia draamankaaria, ei läpipuskevaa yritystä maalata sukupolven tai kansan tarina. Kannon lause on tarkka ja lyhyt; kuvailussa keskitytään suggestiivisiin yksityiskohtiin; luonnonkuvaus on haikumaisen kiteytynyttä. Nuorten ja naisten kirjoista tuttu yksilökohtaisuus tukee kirjan ideologiaa; samoin simppeli, virkkeissään topakan asiallinen tyyli kasvaa tasolle, joka antaa sille täyden oikeutuksen.

Kannon romaani lienee ensimmäinen naiskaartilaisista kirjoitettu kaunokirjallinen kokonaisuus. Se perustuu korostetusti historiankirjoitukseen; kirjan lopussa on tärkeimpien käytettyjen lähteiden luettelo. Tiedetään, että valkeakoskelaishahmot ovat lainanneet nimensä, ammattinsa ja ikänsä suoraan tai muunnellen tosielämästä. Epäilemättä näin on myös Tampereen kohdalla. Ovatkohan henkilöhahmot Amurin työläiskorttelimuseon esittelyteksteissä mainittuja asukkaita; he tosin ovat kuvitteellisia, museokorttelia varten keksittyjä?

Mikä unohtuu, mikä muuttuu 100 vuodessa? Tampere-osiossa kuvataan tapahtumapaikat ja kulkureitit pikkutarkasti; Tampereen taistelut on dokumentoitu historiankirjoitukseen huolellisesti. Romaanissa mainitaan kuitenkin vain paikkoja, jotka ovat edelleen olemassa. Tamperelainen lukija huomaa kaipaavansa purettuja tai sodissa vaurioituneita maamerkkejä, syvemmälle sukeltamista, nykyajassa olevan kiintopisteen unohtamista. Valinta on kuitenkin ymmärrettävä, sillä yleisellä tasolla pysyttelevä paikallistieto on ei-tamperelaisille helpommin työstettävää.

Historiasta tiedetään oppikirjamaisesti, miten sisällissodan taistelut Tampereella ja Pirkanmaalla etenivät: tärkeisiin rakennuksiin liittyvät tarinat tunnetaan, muistetaan ehkä joukkohautojenkin sijainnit. Veriruusut muistuttaa silti tärkeimmästä: siitä, että yksittäiset ihmiselämät unohtuvat muutamassa sukupolvessa. Nykyisyyden kiintopisteestä on vaikeaa, ellei mahdotonta, päästä irti ja kurottaa ihmisyyteen menneisyydessä. Suomen ja Tampereen lähihistorian tapahtumissa olen päässyt lähimmäs yleisinhimillisyyden kokemusta Veriruusujen ohella juuri Amurin työläismuseokorttelissa.

Kirjassa henkilöistä ja historiasta tehdään eläviä paikallismurteiden ja puhunnan avulla. Tuttujen hämäläismurteiden ja edelleen elävien sanontojen vaikutus on kaksijakoinen: liiallinen läheisyys vaikuttaa myös oudontavasti. Vittuja vilisee ikäänkuin osa nykyaikaa olisi siirretty menneisyyden raameihin. Kirjassa työläiskaartien sotilaat ja tehtaantytöt puhuvat ronskisti ja ronskeista aiheista, lähtevät mutkattomasti venäläismatruusien matkaan ilman puhetta moraalin rappiosta. Huomasin ajattelevani: oliko todella näin? Jos, niin miten tiedostetusti naiset toteuttivat käytöksellään veljeyden ja vapauden ideologiaa? Ja lopulta: mihin ideologiaan nykynaisten rakkaudenkaipuu, yhdenyönsuhteet ja vituttelut ovat kytkettävissä? Kirjan alkupuolella Valkeakosken Aliina ja Tampereen Lauha edustavat sitä (tietämättään tai tiedostetusti) konservatiivista ihmistyyppiä, jonka olen perinteisesti liittänyt Suomen lähihistorian naisiin. Ehkä tuuletus on tässäkin mielessä terveellinen.

Kerrontatyyli on viihteellinen. Järkyttävät tapahtumat ja tuttu ympäristö muuttavat romaanin kuitenkin täysin intensiiviseksi viimeistään puolivälin tienoilla.

Ja todella. Jysähdys. Tapahtumista ei ole kulunut vielä sataakaan vuotta. Yhteiskunnassamme vallitsee järjestys; sitä pidetään itsestäänselvyytenä. Sisällissodasta ei ole kulunut sataa vuotta, toisesta maailmansodasta on alle 70 vuotta. Oman sukupolveni mentaalisessa mallissa sotatapahtumat ovat erittäin kaukaista, usein jo käsittämätöntä historiaa. Sodan arvet ulottuvat aniharvoin meihin asti, hyvä näin; mutta inhimillisyyden näkökulmasta on erittäin terveellistä tulla muistutetuksi yhteiskuntakehityksestä ja sen taustalla olevista mekanismeista.

Yksityiskohtien takaa nousee siis ideologia, toive ihmisten veljeydestä keinotekoisten rajanvetojen takana, miehen ja miehen ja erityisesti miehen ja naisen. Romaanin suuri ansio on kuvan luonti: kuvan, joka on helppo olettaa täysin totuudenmukaiseksi vuosina 1917 ja 1918. Kuvan avulla on helpompi ymmärtää sisällissodan lähtökohtia, naisten toiminnan lähtökohtia. Ilmestymisajalleen tyypillisesti punakaartin naisten tarinaa ei kuitenkaan voi pitää tendenssiltään työväenromaanina, vaan objektiivisen dokumentaariseksi ymmärrettävänä. Veriruusut on syvästi inhimillinen sekä oman aikansa että meidän aikamme (feministisen) naiseuden näkökulmasta.

Kirjan naiset toteavat useaan otteeseen, miten he kaartilaisina vihdoinkin, kerrankin, ovat saaneet olla ihmisiä ja käyttäytyä ihmismäisesti. Sodasta on kuitenkin inhimillisyys kaukana. Ideologinen tausta-ajatus onkin se, että naisen elämä ei olisi ollenkaan ihmismäistä moraalisesti rappiolla olevassa yhteiskunnassa: vasta muutama (miehisen) yhteiskuntajärjestyksen kahleista riisuva pilkahdus sodan kauhujen keskellä saa naiset tuntemaan todella elävänsä. Jälkiviisaat nykysukupolvet tietävät tai luulevat tietävänsä, millaisessa yhteiskunnassa vuoden 1918 naiset elivät. Miten on yhteiskunnassa, johon luotu sisäinen järjestys on jatkunut melkein sata vuotta? Joko nainen todella elää? Lukija ymmärtää, ettei päällisin puolin järkyttävä romaani toimikaan aivan puhtaasti naiseuden historiallisena dokumenttina ja pelkän menneisyyden näyttäjänä.

Eikä voinut mitään. Ulvomiseksi meni loppua kohden, inhimillisyyskysymyksien ja jo aiemmin tarinassa esiintyneen koskettavan yksityiskohdan vuoksi. Yhtymäkohta Westöhön on löytynyt: mutta mihin sitä enää tarvitaan?

Upea, tärkeä lukukokemus.

Blaise Cendrars, D'Oultremer à Indigo (Éditions Gallimard, 1939)



D'Oultremer à Indigo est un livre saturnien, conçu sous l'étoile de la mélancolie. Il est sorti de presse en 1939, durant la drôle de guerre. Il s'est mal remis d'un pareil baptême du feu. Jamais réédité jusqu'ici en édition courante, seulement accessible dans les "Oeuvres complètes", ce livre demeure l'un des moins connus de son auteur, presque un inédit.

Un ouvrage escamoté par l'Histoire a présent extrait des fameuses "Oeuvres complètes" où il était si longtemps demeuré enfoui. Dans ce volume, Cendrars se met en scène pour garantir l'authenticité de ses récits, tout en revendiquant le droit de "camoufler" le nom de ses personnages ou de transposer le lieu de l'action rapportée. Cendrars définit par ce moyen une zone intermédiaire entre la chronique et la fiction dont les frontières mouvantes seraient révocables au gré du narrateur.

What an enjoyable collection of stories! In the broad outline of the book, Cendrars the vagabond travels from Europe to South America and back and meanwhile abstractedly meets with a whole spectrum of shades of blue, from ultramarine to indigo. I was really very curious to read the story supposedly about Wentzel Hagelstam (1863-1932), Cendrars's friend and today a very much forgotten Finnish author and diplomat; and the whole idea of Scandinavia being somehow present in most stories of course added a certain touch of familiarity for me.

The opening story was an interesting caricature and an interesting choice for setting off the book. As this is a book about more or less dislocated people whom the narrator meets on his travels, W.H. did not appear in a setting of his native Finland, but in Paris. How much of our identity points at the location we call home and the culture which we have imbibed and in every way come to accept as our own? The caricature of W.H., for example, consisted of a series of mild eccentricities all presented as 'Nordic'; later on, we meet several South American people, a Danish captain of a luxury cruiser, and many more. In today's more accurate terms, such a method of portraiture would be labeled as feeding on 'otherness'. Or is it just that in this chronicling of bizarre and eccentric people and of voyages to faraway lands, Cendrars wanted to show us how our attention focuses on (and forces?) a point of reference for every character? A point to which (s)he is ultimately bound? Is this why a persistent melancholy tone arises?

Every one of the stories is likewise carefully carved. What I adore in Cendrars's prose is the extraordinary clarity and strength of images and the straightforwardness of narration. However, I just couldn't shed the overall feeling of the book being a bit patchy as a collection. This might have to do with the fact that WWII had put an end to Cendrars's original plan to sail the world (setting off from Mariehamn, Åland Is.) and then produce a book called D'Oultremer à Indigo. A work was published under that name, but it consists of short stories vaguely on the theme, written over a 20-year period preceding the year of publication, 1939. This is something I didn't expect and didn't quite know how to deal with.

Patchiness aside, in my reading a theme arises behind all the caricatures, exoticities, and fabulations (very carefully hidden, indeed!) This theme has to do with 1939 and the breaking out of WWII in particular, with identities and with the way other people construct our being. 'Otherness', the dreaded faux-pas in plenty of conventional travel literature and, in an aggravated scale, the reason for so much discrimination, violence, and warfaring. In the stories that make up D'Oultremer à Indigo, real people in Cendrars's life are mixed with imaginary ones, these real or imaginary people partially assume the identity of others, real people are dislocated in places in which they never set foot, even all the imaginary people are dislocated one way or the other. A deliberate blurring of boundaries and of identities is at play, obviously bordering on insider jokes. Now I don't know to what extent a work of art is a child of its time; but I'm tempted to read D'Oultremer à Indigo purely as prose fiction lending from its contemporary ideologies, not as a series of poetic visions.

Merete Mazzarella, Tähtien väliset viivat. Esseitä identiteetistä. Tammi 2003 (alkuteos: Linjer mellan stjärnor. Essäer om identitet, 2002. Suomentanut Raija Viitanen)



Omaa identiteettiään voi lähestyä monella tavalla. Mazzarella on tutustunut itseensä kirjoittamalla. Kirjallisuudentutkijana häntä on aina kiehtonut se, että identiteettiä kuvataan usein juuri kertomuksena kertomuksena siitä, keitä me olemme suhteessa sihen elämään, jota olemme eläneet ja suhteessa siihen, mitä haluamme vielä saavuttaa. Hän lainaa englantilaista John Bergeriä, jonka mukaan tarinankertojat vetämällä kuvitellun viivan lähekkäin olevien tähtien välille loivat taivaalle olentoja ja antoivat niille identiteetin: Tähdet seurasivat tuolla viivalla toisiaan kuin tapahtumat kertomuksessa. Tähtikuvioiden hahmottaminen ei tietenkään muuttanut tähtiä eikä liioin sitä pimeää tyhjyyttä, joka niitä ympäröi. Se muutti ihmisten tavan tulkita yötaivasta.

Tähtien väliset viivat on teos, joka houkuttelee vetämään viivoja ja näkemään tähtikuvioita.

Tuttua tavaraa tämä, ja hyvä niin. Mazzarellan tavaramerkkisyydet viehättävät. Pidän tahallisen huolettomasta juttujen toistosta, elegantin eleettömästä tyylistä, komiikan ja tuskan tuikkaisuista. Nautittavaa on myös episodimainen kerronta, jossa vuoroin kuljetaan verkkaan, vuoroin kiteytetään lause aforistisen runon tapaan. "Tähtien välisiä viivoja" hyvinkin.

Toisteisten juttujen ja sukuhistorioiden kuuleminen (lukeminen) luo kiehtovan illuusion perheeseen tai ainakin lähipiiriin kuulumisesta. Useaan kirjaan samanlaisiksi kirjoitetut episodit eivät suinkaan ole käsikirjoitukseen epähuomiossa jäänyttä löysää. Perhe yksikkönä ja identiteettinä, viittauspisteenä, teemoittaa Mazzarellan kirjoja, samoin tietynlainen kirjallisuuden personifiointi ystävinä. Toki myös kirjailijan teokset alkavat näin enenevässä määrin muistuttaa verkostoa. Tähtien välissä viivoissa toistettuja olivat ainakin "Mitä sukua Merete on minulle?" ja "Vt. kirjailija".

Illuusio viittauspisteestä pääsee oikeuksiinsa esseekokoelmassa, joka käsittelee identiteettiä ja erilaisia identiteetin määrittelykeinoja ja -yrityksiä. Ehkä samasta syystä kokonaisuudessa oli myös säröjä, mazzarellaksi hämmästyttäviä tyylipoikkeamia. Säröksi luin esimerkiksi "Mitä sukua Merete on minulle?" -juttuun liittyvän philiprothmaisen sukusekamelskan. Juttu Silvesterin ex-vaimoista ja ex-anopeista on tietysti hauska.

Eräällä Mazzarellan, helsinkiläiskirjailijan, ensimmäisistä kirjailijavierailuista kuului esitelmän jälkeen yleisökysymys: "Onko totta, että täit ovat jälleen yleistyneet pääkaupunkiseudulla?"

Kirjabloggaajat ovat rustailleet listoja aiheesta sata kirjaa, jotka haluaisin lukea viiden seuraavan vuoden aikana.

(Hyvin) pienellä miettimisellä en saanut kasaan kuin viisikymmentä. Kaikki kirjat ovat sellaisia, jotka pitäisi ensin hankkia luettavaksi. Kirjat ovat tekijän mukaisessa aakkosjärjestyksessä.

1. Apollinaire, Alcools
2. Paul Auster, Leviathan
3. Gaston Bachelard, The Poetics of Space
4. Matsuo Bashoo, Alati matkalla
5. Jean Baudrillard, America
6. Alison Bechdel, The Essential DTWOF
7. Jorge Luis Borges, This Craft of Verse
8. Italo Calvino, Hermit in Paris
9. Adam Caruso, The Feeling of Things
10. Daniela Cascella, En abîme
11. Louis-Ferdinand Céline, Journey to the End of the Night
12. Michael Chabon, Mysteries of Pittsburgh
13. Umberto Eco, Travels in Hyperreality
14. Monika Fagerholm, Säihkenäyttämö
15. Lawrence Ferlinghetti, A Coney Island of the Mind
16. Richard Ford, The Lay of the Land
17. Simon Frith, Performing Rites
18. Dwight Goddard, A Buddhist Bible
19. Günter Grass, Sipulia kuoriessa
20. Günter Grass, Taikalaatikko
21. Shodo Harada, Moon by the Window
22. Alan Hollinghurst, Stranger's Child
23. Henrik Ibsen, Hedda Gabler
24. James Joyce, Ulysses (Leevi Lehdon uusi suomennos)
25. Kabir, Ecstatic Poems
26. Volter Kilpi, Alastalon salissa
27. Joanne Kyger, Strange Big Moon. The Japan and India Journals
28. Li Po, The Selected Poems of Li Po
29. Vladimir Majakovski, Pilvi housuissa
30. Michel de Montaigne, Essais
31. Haruki Murakami, Dance Dance Dance
32. Friedrich Nietzsche, Iloinen tiede
33. Nummela, Nuopponen, Viikilä, Ensyklopedia
34. Kakuzo Okakura, Book of Tea
35. Milorad Pavic, Landscape Painted with Tea
36. Milorad Pavic, Last Love in Constantinople
37. Georges Perec, Elämä käyttöohje
38. Georges Perec, Les revenentes
39. Raymond Queneau, Pierrot mon ami
40. Rainer Maria Rilke, Letters to a Young Poet
41. Charles M. Schulz, The Complete Peanuts (Fantagraphics)
42. Shinichi Suzuki, Nurtured by Love
43. Henry David Thoreau, Walden (a fully annotated version)
44. Sue Townsend, The Prostrate Years
45. Tomas Tranströmer, Valitut teokset
46. Makoto Ueda, Far Beyond the Field
47. Kim Unsong, Poems of Modern Sijo
48. Frank Wedekind, Mine-Haha
49. Oscar Wilde, Lady Windermere's Fan
50. Richard Wright, Haiku


Lisäksi haluaisin saada utagaruta-kortit. Niitä voisi sitten tavailla pitkään.

Samaa pimeää tuli yön aikana ulos.


http://ntamo.blogspot.com/2012/03/rea-lehtonen-samaa-pimeaa.html



Kustantajan blogista:

Siitä mikä on
silloin kun on ollakseen
olkoon mikä on

Pirkkalassa asuva Rea Lehtonen on aiemmin julkaissut haikukokoelman Harmaan satama (ntamo 2008). Samaa pimeää sisältää 103 haikua, joiden asteikko ulottuu hilpeästä haikeaan, hienopiirteisestä kosmiseen ja arkisesta hiljentyneeseen. Rytmi on kaavan tiukoissa puitteissa hallittua ja joskus niin taiturillista, ettei sitä edes huomaa:

Ja eikö ruoho
muka viheriöi
menköön hiiteen zen.

Samaa pimeää: 140x200 mm, 60 s., ISBN 978-952-215-174-2, sarjan ulkoasu Marko von Konow, paperikantinen.

Myynti

Kirja kerrallaan, Mannerheimintie 22-24, 00100 Helsinki, kirja@lasipalatsi.fi, puh. +358-(0)9-612-7798, fax +358-(0)9-6126-5715). Hinta EUR 12,00


Kirjaa saa paitsi Lasipalatsin kirjakaupasta, myös Kirjantamon verkkokaupasta. Kirjaa voi lisäksi kysyä Helsingissä Like-kirjakaupasta, Kuopiossa Kirjakauppa Oivasta, Turussa Pienestä Kirjapuodista, Jyväskylässä Antikvariaatti Lukuhetkestä ja Moskovassa Bilinguasta.

EDIT 21/03/2012: Kirjaa saa nyt myös Tampereelta Tulenkantajat-kirjakaupasta.

Jonathan Swift, Travels into Several Remote Nations of the World, in Four Parts. By Lemuel Gulliver, First a Surgeon, and then a Captain of Several Ships (1726)

Part I: A Voyage to Lilliput and Blefuscu
Part II: A Voyage to Brobdingnag
Part III: A Voyage to Laputa, Balnibarbi, Luggnagg, Glubbdubdrib, and Japan
Part IV: A Voyage to the Country of the Houyhnhnms

I couldn't agree more with the back cover:

[w]hether it is seen as the product of an embittered mind or a profound comment on the Age of Reason and Nature, there is all the fascination of distorting mirrors in Swift's accounts of Lilliput and Brobdingnag, and far more than mere spleen in the saeva indignatio with which he lashes human passions and institutions.[--]

A satire on human nature and a parody of the "travellers' tales" literary sub-genre: it is very easy to imagine just how controversial Swift's work was at the time of publication and over the centuries to follow. For one thing, Gulliver's Travels certainly failed to fall in with the ideals and tastes of Victoriana! But to perceive it as the work of a diseased mind? True, a great part of the satire and most of the references and witticisms have vanished and lost all meaning over time; but the backbone reminds us upon every reading of the follies of the human race. In doing so, the book importantly forces focus on our time (our exact point in history) in which and against which we construct our judgments.

Time adds yet another distorting mirror to Swift's array. Our current time has surely stripped Part IV of its most monstrous and poignant aspects. Today's people have much more 'humane' ideas of animals: we do not distinguish as radically any more between humans and the rest of the animals; we tend to sympathize with animals, and personify and anthropomorphize them instead of letting the 'beasts' fall in the same category with things vulgar, despicable, and lowly. Neither do our moral values automatically label the book as 'filthy' or 'obscene'. Thus the idea of reversing the roles of, say, man and horse does not terribly shock a 21st-century reader. Consequently, it is difficult for us to say just how bold or humorous the book was, and is, supposed to be. What remains is hardcore by any standard: an utter contempt of mankind, the wisdom and inspiration of which is to be found in contemplation.

Swift based his Gulliver on the newly-discovered ideas of the Enlightenment. It would be interesting to travel back in time and see which factual parts of the book, if any, would have been perceived as implausible or weird (instead of 'educational' or 'veracious and enlightening') by the then contemporary readers. In the closing chapter of Part IV, the narrator insists on truthfulness and sincerity as learned from the Houyhnhnms. I admire the way Swift is blurring reality and thus playing with readers of all educational ranks throughout the book: the least educated would, of course, miss the satire altogether and start a heated argument on whether the book is a truthful document in its entirety. The most educated readers of the early 18th century would no doubt learn something new they would nevertheless very seriously doubt, taken the context in which the information was found.

An excellent bedtime read.

Stephen Potter, The Theory and Practice of Gamesmanship (1947), Some Notes on Lifemanship (1950), Supermanship (1958)

Gamesmanship: The art of winning games without actually cheating
Lifemanship: How to triumph in daily life
Supermanship: How to continue to stay top without actually falling apart

I just love Potter's humour, elegant wording, and accurate insight into the British character, none of which have grown the least bit stale over the decades (Gamesmanship, the first book in the series, was originally published in 1947.).

The '-manship' series is certainly more than a mere quick leaf-through; and I can't help wondering whether Stephen Potter actually was the inventor, not just an observer, of an entire post-war philosophical stance. It's true that gamesmen are everywhere, tinkering with almost any conceivable situation that calls for covert competition. Or maybe we simply hear the call where it doesn't exist, or shouldn't exist, and play accordingly. Psychologists might call it something along the lines of 'a continuing outburst of a universal peacetime trauma'.

The only difference between 1947 and 2011 is the fact that gamesmen are not called gamesmen anymore: they're everymen, and the tactics worthy of a book of humour in 1947 are by now incorporated in everyman's basic codes of behaviour. It's worth noting, too, and not particularly cynical, that while gamesmen rule the world, angry young men are becoming practically extinct. Gamesmanship is a concept for winning, successively outdoing the competitors, while actively operating in society. Seen from this angle, anyone disillusioned with society is a perishing loser.

Supermanship is the last book in the series, originally published in 1958. It continues the joke, for the most part without stretching it. However, Potter doesn't do half as well in applying -manship to world politics and the then superpowers: the contents seem haphazard, the ending is frankly abrupt, and some parts are indeed dated. By 1958, of course, Potter himself had gained considerable renown and possibly had mixed feelings (or, no feelings at all) for shutting down his goldmine.


Wikipedia on Gamesmanship

Pirjo Hassinen, Kuninkaanpuisto (2004) ja Rouva (2011)

Seksuaalisuus, sukupuoli ja valta ovat Hassisen koko tuotannon ydinmehua. (Turun Sanomat)

Meeri Ihalainen on Pirjo Hassisen uuden romaanin Rouva yksinpuheleva päähenkilö. Tapaamme hänet nuorena vaimona, keski-ikäisenä toimitusjohtajana ja 70-vuotiaana kiinteistökehitysyhtiön pääomistajana. Paljon ja vahvasti haluavat naiset ovat olleet Hassisen peruskauraa jo kaksikymmentä vuotta. (Helsingin Sanomat)

Kuinka minä muka olisin vain voinut jäädä makaamaan keskelle tapahtumien kulkua? Liike-elämä oli opettanut, että elämässä tapahtui asioita vain jos ne itse järjesti. (Kuninkaanpuisto, takakansi)

Olin löytänyt oven, josta ei olisi kuulunut saada kurkistaa. Sieltä hohti ruusuista valoa, ikäiselleni sopimatonta. (Rouva, takakansi)

Mainosteksteistä huolimatta en mieltäisi aistillisuutta Hassisen pääteemaksi; minä luen fiksoituneita kertomuksia vallasta, vallanhimosta, vallan käyttömahdollisuuksista ja vallan korruptoivasta vaikutuksesta: ihmisen vallasta toiseen ihmiseen. Valta ilmenee usein seksuaalisuuden, tai ainakin mainitun aistillisuuden kautta; joskus henkilöiden itsensä ymmärtäessä vain yhteyden toisen puolen. Feministisenä kirjailijana Hassinen tekee tunnettavaksi ideologiansa alistus- ja muiden hierarkiasuhteiden painon.

Epätäydellisyys ja banaalisuuteen asti tuttujen tarinoiden päälle kirjoittaminen ovat Hassisen kantavia voimia; lisäksi sivuilta pilkistää aina älykkyys ja tietty lukijan kanssa pelaaminen. Romaanien tapahtumat ja episodit ovat niitä tavallisia, kaikkien tuntemia: vain taitava tekijä saa niitä rakennusaineenaan käyttäen luotua jotain uutta. Usein myös itse tekstissä kirjoittamisen, rakentamisen ja kehonrakentamisen teemoihin liitetään analogian kautta naurettavuuden lisäpaino. Oman luentani mukaan Hassisen romaaneista paistaa tietoisuus klassisesta totuudesta, jonka mukaan kaikki tarinat on jo kerrottu, ja mahdollisuuksiemme rajoissa on vain rakentaa enemmän tai vähemmän kuluneita kombinaatioita. Kaikki on enemmän tai vähemmän campiä, sirkusta. Kuluneisuus ja kuluminen taas voisivat kuulua feministiseen terminologiaan; teorioihin Hassinen kuitenkin viittaa aina huomaamattomasti, udunomaisesti. Tarinat kirjoittavat toisaalta myös romaanin puitteissa itsensä päälle. Kuninkaanpuistossa tapahtumakeskiö pysyy yhdessä pisteessä kertoja kertoessa liuskeisesti Arin ja etenkin Saaran ja Vernan tarinoita (=päällekirjoittaa molempien tarinoita). Kirjan nimelle uskollisena Rouvan keskiössä on Meeri: päähenkilö ja näkökulma pysyvät samoina, vain aika, paikat ja miehet limittyvät.

Hassisen romaaneissa olen havainnut yhden selkeän intertekstin, joka nousee hallitsemaan vähäisempiä intertekstejä: Kuninkaanpuistossa se on tietysti Philip Rothin Rinta, tuo uudemman ajan kirjallisuushistorian "valtikan ojennus miehen feminiiniselle, kätketylle ja usein hävetyllekin puolelle". Rouvassa puolestaan kerrataan tietyt Sinkkosen Solveigin ja Jussin yksityiskohdat. Nämä intertekstit ovat kerta kerran jälkeen hämmästyttäviä: minua ne koukuttavat ehkä eniten kirjojen arsenaalista. Miksi ne on tehty jyrkän näkyviksi, kuin väliin liimatuiksi osaplagiaateiksi? Mikä niiden perimmäinen tarkoitus on? Hassisella viittaukset sitovat intertekstit itseensä usein ilman näkyvää motiivia, edes esteettistä tarkoitusperää, löyhän yhteyden kautta, lähes tarpeettomana jo ymmärretyn alleviivaajana. Niin: mitä tämä on, ellei vallankäyttöä?

Epätäydellisyys, juonen löyhyys ja samalla juonien tuttuus kertovat selvää kieltä: romaaneista 90 % tapahtuu lukijan pään sisässä. Ehkä tuo takakansiteksteissä mainittu aistillisuus viittaakin samaan: jokainen Hassisen tarina tulee dynaamiseksi, alkaa elää vasta lukijan tekstistä muodostamien tunnelmien voimalla ja niiden täydentämänä. Tekniikka ja varsinkin suhdeluku ovat toki muodikkaita ja monien muidenkin nykykirjailijoiden käyttämiä; minulle Pirjo Hassinen on kuitenkin ylittämätön.


Arvioni Joelista
Arvioni Ennustajasta

Saturday (2005) by Ian McEwan



BACK COVER: Saturday, February 15, 2003. Henry Perowne is a contented man - a successful neurosurgeon, the devoted husband of Rosalind and proud father of 2 grown-up children. Unusually, he wakes before dawn, drawn to the window and filled with a growing unease. As he looks out at the night sky he is troubled by the state of the world - the impending war against Iraq, a gathering pessimism since 9/11, and a fear that his city and his happy family life are under threat.

Later, as Perowne makes his way through London streets filled with hundreds of thousands of anti-war protesters, a minor car accident brings him into a confrontation with Baxter, a fidgety, aggressive young man, on the edge of violence. To Perowne's professional eye, there appears to be something profoundly wrong with him. But it is not until Baxter makes a sudden appearance as the Perowne family gathers for a reunion that Henry's earlier fears seem about to be realized.

McEwan on the novel, an excellent interview: http://www.youtube.com/watch?v=pGIIBlhiXIo

Hasn't every one of us at some point dreamed of writing a 24-hour period novel? Mine would've been a revelation, spot-on contemporary, evoking a large spectrum of emotions, radiating to a host of intertexts, abundant with obvious insider jokes, and incorporating several genres stylistically. If I knew how to write: Saturday.

Saturday is a dissection of one man's private and public in a day: our everyday lives and the universal problematics of being in the Western world at the beginning of the 21st century. The subject matter revolves around the vulnerability of our being and our surroundings in a technologically advanced, complicated world where it is impossible to draw a definitive line between good and bad, and where it is equally impossible to keep control. An intact nuclear family, an ordinary Saturday in contemporary London, an ordinary man's thoughts spiced with his intellect and special expertise (neurosurgery). Amidst the superficial ordinariness, the reader starts to pay attention to everyday commodities and to the actual lifestyle. Might there be anything to question, in terms of morals, ethics, values, our behaviour?

The novel evokes great many thoughts and emotions, even fears, but fear never becomes a conscious, central element despite the many anxieties and threats to life and lifestyle exposed. These threats are generic and uncontrollable, and rise in due order from family dynamics and conflicts, worries of growing old, dementia, the crumbling of tradition, the threat from Baxter the gangster, the misuse of power, a terrorist threat and the conflict of world religions, an imminent fear of war and a fear for the civilization. The private and the public anxieties are soon understood to be increasingly intertwined and interreferential, pointing at a fundamental fear of disintegration.

I was pleasantly intrigued by the chosen method of narration. Henry Perowne, the protagonist, is referred to in the third person, while the viewpoint, detail, emphasis, tempo, horizons and limitations of observation are always Henry's. However, even though we are presented with all the thoughts that are formed in Henry's mind during one Saturday, the reader understands that the thoughts are much too well-formed to actually be all of Henry's invention in that precise instant. Usually, a passing thought flickers, is more or less pre-verbal, and bears no seeming connection to the next; while in Henry's inner monologue, everything is structured into actual, readable text. Even if Henry is a man who supposedly leaves nothing unexamined and strives to control his life, it is ultimately the narrator who completes the flow of consciousness into exactitude.

As an antidote to the fear of disintegration, on the detail level the protagonist's every surrounding has a homely familiarity to us; the home, the car, the gym, the fishmonger's, the nursing home, the operating theatre: we're in the head of Henry Perowne. The novel needs another, and another (...) reading, to free us of its magic and to enable us to pinpoint how exactly this feeling of familiarity is created and so masterfully sustained. In the interview, McEwan talks about 'seduction' and 'enticement', but the method also creates strong bonding to Henry: the reader is always safely there at Henry's shoulder and obediently follows Henry's current line of thought. Despite Henry's obvious faults and blind spots, we are enticed. Henry's atheism, or philosophical materialism, is cozily taken for granted and never questioned in relation to a more religious faith. The narrator puts us, if ultimately nothing else, under Henry's control.

While, in my opinion, many of McEwan's novels tend to grow too sombre and troubling as to be truly enjoyable, I completely fell in love with Saturday. I admire its complexity yet simple, graceful presentation. Among the vastness of its substance matter (medical, political, literary, contemporary, geographical), I also found parallels to Ulysses and other echoes of Joyce. Saturday is probably the best book I've read this year; and also one that I find tremendously difficult to write about without appearing unnecessarily naïve.