You are viewing catharinal


Jukka Pakkanen, Auruksen tapaus (Kirjayhtymä 1980)

Scifigenren intentiona on yleensä olemassaolevien rakenteiden kaksoisvalotus ja problematisointi. Scifi on siis aina lähtökohtaisesti yhteiskuntakriittistä, ja Jukka Pakkanen menee genren juuriin asti. Minua Pakkasessa ihastuttaa nimenomaan perinpohjaisuus.

Ongelma ihmisestä yhteiskunnan osana ilmeisesti toistuu Pakkasen tuotannossa eri genreistä käsin valaistuna: lisäksi Pakkanen kampanjoi yhteiskunnallisesti osallistumatonta taidetta vastaan. Lajityyppien skaala on häkellyttävän runsas, ja mission henkilökohtaisuus/julkisuus kiinnostaa: onko päämääränä tuoda kampanja mahdollisimman laajan lukijakunnan ulottuville vai ottaa itse haltuun niin laaja kenttä kuin mahdollista? Auruksen tapauksessa haltuunoton teema näkyy kaikilla tasoilla: kuinka paljon Pakkanen ottaa ja pystyy ottamaan haltuun, entä lajityyppi, romaanin yhteiskunta, yksilö, mieli? Taitavan genrenkäsittelyn ja herkullisten intertekstien (kaikki suuret läsnä: Kafka, Orwell, Philip K. Dick, Asimov, Gogol, Solaris, Metropolis...) ansiosta teos on jo itsessään metatasoinen taidetutkielma, mutta onko Pakkasen suorittamalla haltuunotolla parodisiakin tarkoitusperiä?

Auruksen tapaus luotaa yhteiskunnan olemusta (ja yhteiskunnassa olemista) varsin syvällisesti. Kirjassa maapallo on saanut ekokatastrofin jälkeen avun ulkoavaruudesta. Ihmisen ulkoinen tilatodellisuus on muuttunut keinotekoiseksi ja ihmisen kehollisen tason tietoinen haltuunotto korostunut. Mieltä taas hallitaan yhteiskuntajärjestyksen säilyttämiseksi tajunnanlukemiskonein. Yhteiskuntalaiset harjoittavat kehontietoisuutta mielikuvilla, mutta ilmeisesti vain hengissäpysymisen tarkoituksessa: meidän yhteiskunnassamme taas erityisesti taiteilijoiden ja käsityöläisten työ tapahtuu pitkälti kehontietoisuuden avulla. Pikku hiljaa ihmisen ja Yhteiskunnan suhde alkaa muutenkin heittää häränpyllyä, ainakin jos kertojaan, Mitro Telliin, on uskominen. Jos missään yhteiskunnassa kukaan ei ole tietyssä mielessä vapaa, Mitro Tellin Yhteiskunnassa ihminen ei pääse kuoltuaankaan pakoon, vaan kuolematon mieli joutuu muovikansiin ja arkistoihin säilytykseen. Pakkanen leikkii kolkosti ajatuksella: Mikä on yhteiskunta? Vastaus: ihmiset! Mitä on vapaus? Vastaus: yhteiskunta!

Kuin missä tahansa todelliseksi taiteeksi tunnistettavassa, tarinaan jää kiehtovia ongelma- ja solmukohtia, jotka sallivat loogisen (tai epäloogisen) liikkumatilan järjestelmän sisällä. Itselleni näitä olivat Mitron toistuvat kokemukset oudoissa tiloissa. Mitä ne ovat: a) Yhteiskunnan rankaisukeino, b) isoisoisän tai Auruksen yhteydenottoja, c) Yhteiskunnasta vapautumisen kokemuksia, samalla mielen hajoamisen, sairastumisen oireita, d) flashbackejä osin epäonnistuneesta tajunnansiirrosta, e) repeämiä Yhteiskunnan keinotodellisuuden rakenteessa, f) näkyviä symboleja Yhteiskunnan keinotodellisuuden rakenteen repeämille, f) mielen toimintoja kuvakielelle muutettuina, g) Mitro Tellin synnynnäinen poeettinen tilakäsitys vai h) epäonnistuneen tajunnansiirron aikaansaamaa, muista eroon joutuneen tajunnanlohkopallon ympyräliikettä ajassa, eräänlaista eletyn tilan sykliä sekin? Joka tapauksessa on selvää, että Mitro Tellin ("mi-tro": puoli-usko, epäuskon ja uskon välitila) usko Yhteiskuntaan horjuu, välillä tietoisesti, välillä tiedostamatta.

Auruksen maailmaa hallitsee valo ja sen synnyttämä kuvallisuus. Vinkeä tulkinta olisi lukea (keino)VALO meidän maailmamme TEKSTIN vastineena. Kirjoitusajankohtaan muodikkaan semioottisen teorian mukaanhan kaikki, koko ympäröivä todellisuus, on tekstiä. Meidän yhteiskunnassamme hallitsevat sanat. Luonnontieteet taas opettavat, että koko näkyvä maailma on valoa. Pakkanen pakottaa lukijankin tulkitsemaan valoa, antamaan sille attribuutteja, lukemaan poeettisesti: valo on hallitsevaa, väkivaltaista, tunkeutuvaa... Romaanin voi näin lukea hyökkäyksenä massaviihdettä eli yhteiskunnan instituutioiden masinoimia keinotekoisia joukkotunteita kohtaan. Meidän maailmassamme suuri osa teksteistä on viihdettä, pienempi osa taidetta; niin myös Mitro Tellin yhteiskunnassa opastinvalot hukkuvat läpitunkevien massaviihdevalojen hälyyn. Tässäkin pureudutaan lopulta yhteiskunnan ja taiteen suhteeseen, tai pikemminkin yhteiskunnan ja taiteilijuuden (joka pitää aina sisällään toisinajattelijuuden). Puuhastelu valojen parissa, luksologian ympärille kehittyneet instituutiot jne. näkyvät lukijalle naurettavina, elämälle vieraina, triviaaleina sijais- ja harhautustoimintoina. Sivallus meidän maailmamme taiteenharjoittamiseen! Onko ihmisen tässäkään mielessä hyvä olla osana yhteiskuntaa; tarkoittaako osana oleminen aina vääjäämättä jonkinasteisia joukkotunteita, joukkosuggestiota, massaviihdettä ja massatylsistymistä? Onko taide yhteiskunnassa lopulta vain lumetta, joka estää levottomuuden, pelon, paranoian ja depression? Mietittäväksi jää, onko yltiöindividualismi parempi vai huonompi vaihtoehto kuin yltiödemokratia.

UNELMIEN KOTI


Jouni Kuurne, Unelmien koti. Nukketalojen pienoismaailmat (SKS 2010)



Tutkija Jouni Kuurne esittelee kirjassa Suomen kansallismuseon kokoelmiin lahjoitettuja nukketaloja.

Pienikokoinen, 95-sivuinen kirja esittelee 14 kaunista nukkekotia ja 8 muuta pienoisrakennusta. Kirjan 61 valokuvasta vain 42 esittää nukkekotia tai nukkekodin sisustuksellista detaljia. Mukana on siis myös perhealbumien materiaalia.

Kirja kunnostautuu raottamalla ovea ylemmän keskiluokan lasten maailmaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kyse on nimenomaan maailmasta, ei leikeistä. Jos nukketalot aikanaan kuvastivat lasten todellista kasvuympäristöä, Kuurne toteaa ”Barbie-kotien” edustavan kehityksen toista ääripäätä, nykyajalle tyypillistä yksilöllisyyttä ja minäkeskeisyyttä. Niissä mielikuvitusmaailma suuntautuu pois todellisuudesta. Aatemaailman murrosta ei kuitenkaan kirjassa sen kummemmin käsitellä. Nukkekotia ei myöskään nähdä ihmeenä, esteettisenä kokemuksena, vaikka kirjan nimi ja rikas kuvitus puhuvat toista kieltä, henkivät lupaavasti pienoismaailmojen taikaa.

Esitys on aiheensa pintaraapaisu, ajatellaan sitä sitten maailmankuvallisena tai tyylihistoriallisena katsauksena. Paljon jää uupumaan etenkin 1900-luvun jälkipuoliskon nukkemaailmoista, esimerkkinä vaikkapa suositut hevostallimiljööt. Tehdasvalmisteisten nukketalojen tyyppinimetkin puuttuvat, esim. Lundbyn malli Göteborg (1979) esitellään vain ”Lundbynä”.

SOMETHING FOR A RAINY DAY


The Burry Man's Day (2006) by Catriona McPherson



A Dandy Gilver murder mystery #2: Supernatural forces at play, or simply good old-fashioned murder?

August 1923, and as the village of Queensferry prepares for the annual Ferry Fair and the walk of the Burry Man, feelings are running high. Between his pagan greenery, his lucky pennies and the nips of whisky to which he is treated wherever he goes, the Burry Man has something to offend everyone, whether minister, priest or temperance pamphleteer. And then at the Fair, in full view of everyone — including Dandy Gilver, invited to hand out the prizes—the Burry Man falls down dead. If he has been poisoned then the list of suspects includes anyone with a bottle of whisky in the house, and, here at Queensferry, that means just about everyone.



[04/06/2013] We've had a bit of thunder this afternoon, and I thought the best way to spend time indoors was to start reading. I don't know anything about this book or its author; it's just the cover that caught my attention.

The 1920s seems to be a popular setting for a certain subgenre of whodunnits; a very cosy and enjoyable choice here, too. However, what I miss here is an Agatha Christie touch. I'm on page 20 and in no position to say much more about this one quite yet, but I'm hoping for a bit of action unfolding and a sharpness of style evolving!

My scope on period murder mysteries is deplorably narrow, but it will be interesting to compare Dandy Gilver to Miss Silver, for example.

[05/06/2013] Mhh... The plot and the suspense are thickening: on page 118 now. I still can't shed the feeling that the book could've been radically streamlined, but it has nevertheless proved an OK read thus far. The ubiquitous Scottish accent adds spice and a certain creepiness to the dialogues, but for a non-native reader such as myself it also slows down the reading and makes for unnecessary foreignness. I really cannot imagine how 'tae' or 'wheesht' would sound in real life.

We haven't learned much about Dandy Gilver herself yet, but she seems a fascinating character. Is it just my reading, or could she be a bit gay? A cheap trick, if this is merely hinted at with well-chosen turns of phrase while the rest is left for the reader's imagination. (The way words shift their meaning, anything trendy in the 1920s now sounds either obsolete or very daring indeed! Lots of that going on in this one.) This is the second book in the series, so I guess I'd have to get hold of the first one to find out more. In any case, I do hope she's given more depth and/or unconventionality later on in the story.

[06/06/2013] I got intrigued by Dandy Gilver and gave her 'universe' some more thought.

No matter how refreshing and summery, the book cover does not immediately strike me as an ideal one. It is obviously inspired by a vaguely 1920s' fashion, yet it's somehow too cartoonish to be anything but contemporary. I would've preferred more of a vintage style, something that could easily be mistaken for a real item from the 1920s; or something falling more in line with the Dandy Gilver official homepage in the very least. (But then again, marketing strategists know that anything less colourful would not stand out and sell.)

I also googled around and discovered that the Burry Man tradition actually exists in Queensferry (which is a real place, then). There's a video featuring the Burry Man, downtown Queensferry, and the bridge here. Now knowing that Catriona McPherson has been awarded for her accuracy in historical detail, it'd be interesting to know exactly how much local history has been weaved into this one!

[06/06/2013, later] Finishing with the book really did not raise any new thoughts about it. I felt disappointed rather at the seamless logic so prevailing in the end: I always feel this way after having read a detective novel. I rather would've preferred the characters evolving to the actual mystery being solved. It's quite obvious why this should be so, too: I never attempt at solving the mystery ahead of the sleuth, but instead I like to follow the pace of the unwitting main characters and savour the atmosphere. This means that most often I'm bored at the point where the actual plotline thickens and starts to override any other content. Here, though, I like the way the image of the 'knitwork' railway bridge eventually becomes a symbol for the case itself.

Dandy Gilver remains an interesting character, although any actual detail about her is scarce. For example, nothing about her looks is revealed, except for the mourning clothes. This is good of course, as it gives plenty of room for imagination—but an extremely textbook-ish choice, too, and one that does not quite fit with the story. No matter how much of a budding feminist Dandy is, she is also a high-society lady of the 1920s and hence very conventional and attitudinal according to our standards. In her first-person narration, she pays attention to women's hair color and other details—then why isn't hers mentioned? —I tend to picture Dandy as a young Agatha Christie lookalike maybe, a fair upper-class lady but also an ambitious person, someone to be taken seriously but with just the right hint of rebelliousness in her (see picture here). Someone whose clashing name, Dandelion Dahlia, Dandy, suggests quite a bit of more colourful a person...

All in all: I was positively surprised by this novel and will most definitely try to track down the other books in the series, if only to pay attention to the choice of words. As a former linguistics lecturer, Catriona McPherson is certainly one to be trusted and greatly enjoyed. My own knowledge of the 1920s' posh parlance is sadly limited, and I know next to nothing about the Highlands. I am conversant with classics such as 'the wireless' and 'the looking-glass', but I'm sure many other little gems and hints pass me without notice. (It only occurred to me just now that Dandy pictured with her dog on the cover as well as Dandy borrowing a dog in the text should both be read as referring to 'seeing a man about a dog'...)

SUOSIKKI SUOMEKSI


Kultasein

[VERSE1]
Mun kultasein, hän tällainen on:
susien kanssa kasvoi,
tanssii loimuun virvatulten,
sitten hiljaa painaa pään, mun kultasein.
Hän on mun kultasein.


[VERSE2]
Mun kultasein on kaikkialla,
maailman joka maassa,
kauniin meren syvyyksissä,
pilvien yllä tanssii mun kultasein.
Hän on mun kultasein.


[REFR.]
Mull' ei
muuta oo kuin mun kultasein, kuin mun kultasein. Vaikk'
minne käy, hän on kultasein, hän on kultasein, hän
löytää luokseni, oma kultasein, oma kultasein.
Nyt laulan vain: paras mulle oot, paras mulle oot, kultasein.


[VERSE3]
Mun kultasein on erilainen.
Uneksii oudot unet,
herää aamuun pörröpäänä;
tuuli hiukset palmikoi mun kultasein.
Hän on mun kultasein.


[VERSE4]
Mun kultasein ei mitään pelkää,
maailmankaikkeuden hän haastaa,
rosmariinivaunut tekee,
sirkat mun nyt uneen laulaa, kultasein.
Hän on mun kultasein.


[REFR.]
Mull' ei
muuta oo kuin mun kultasein, kuin mun kultasein. Vaikk'
minne käy, hän on kultasein, hän on kultasein, hän
löytää luokseni, oma kultasein, oma kultasein.
Nyt laulan vain: paras mulle oot, paras mulle oot, kultasein.


[REFR.]
(Ei) muuta oo kuin mun kultasein, kuin mun kultasein. Vaikk'
minne käy, hän on kultasein, hän on kultasein, hän
löytää luokseni, oma kultasein, oma kultasein.
Nyt laulan vain: paras mulle oot, paras mulle oot, kultasein.




Original lyrics: Kedvesem by ByeAlex.
An attempt at a Finnish translation by yours truly :-)
No copyright infringement intended.
Posted 10/03/2013

http://www.youtube.com/watch?v=cBOmcnHMJ3E

FOR THE LOVE OF BOOKS


Philip Roth on serious reading in an interview for Le Monde:

People still buy books, but do they really read them?

A serious reader of fiction is an adult who reads, let's say, two or more hours a night, three or four nights a week, and by the end of two or three weeks he has read the book. A serious reader is not someone who reads for half an hour at a time and then picks the book up again on the beach a week later. While reading, serious readers aren't distracted by anything else. They put the kids to bed, and then they read. They don't watch TV intermittently or stop off and on to shop on-line or to talk on the phone. There is, indisputably, a rapidly diminishing number of serious readers, certainly in America. Of course, the cause is something more than just the multitudinous distractions of contemporary life. One must acknowledge the triumph the screen. Reading, whether serious or frivolous, doesn't stand a chance against the screen: first, the movie screen, then the television screen, now the proliferating computer screen, one in your pocket, one on your desk, one in your hand, and soon one imbedded between your eyes.

Why can't serious reading compete? Because the gratifications of the screen are far more immediate, graspable, gigantically gripping. Alas, the screen is not only fantastically useful, it's fun, and what beats fun? There was never a Golden Age of Serious Reading in America but I don't remember ever in my lifetime the situation being as sad for books – with all the steady focus and uninterrupted concentration they require – as it is today. And it will be worse tomorrow and even worse the day after. My prediction is that in thirty years, if not sooner, there will be just as many people reading serious fiction in America as now read Latin poetry. A percentage do. But the number of people who find in literature a highly desirable source of sustaining pleasure and mental stimulation is sadly diminished.

POIKKEUS


Beryl Markham, Yön yli länteen (Otava 1988). Alkuteos West with the Night (1942)



Tunnelmallinen, kuulasta lyyrisyyttä säteilevä kuvaus lentäjä Beryl Markhamin kolmestakymmenestä Afrikan vuodesta. Yön yli länteen on matkakertomus, rikas seikkailu, vauhdikas päiväkirja; se on lento kaukaisten maiden tunnelmiin, tapoihin ja tapahtumiin. Ja se on ylistyslaulu elämän loputtomalle lumolle, ilolle ja rohkeudelle! Beryl Markhamin muistelmateos ilmestyi jo 1942, mutta sen nostalginen runollisuus on ajatonta. Kiehtovassa valaistuksessa näyttäytyvät sotaa edeltänyt Itä-Afrikka, Sudan, Kenia, entinen Rhodesia ja sadunhohtoinen Tanganjika, maa jota ei enää ole…

Jopa oli jehu, tuo Beryl Markham. Samoin kirja on todella kiintoisa sekä aiheensa että kielensä puolesta — suomenkielisenäkin laitoksena. Alkutekstissä kielen voi olettaa olevan paikoin suorastaan säkenöivää: älykästä, dynaamista, kuivan humoristista monen englantilaisklassikon tapaan. Kerronta on kuitenkin kovasti omanlaistansa, kiinnostavaa, koukuttavaa, ei aivan suoraviivaista. Älkää antako kansitekstien tai esipuheen hämätä.

Lentämistä käsittelevissä luvuissa yhtäläisyydet de Saint-Exupéryn Yölennon [Vol de nuit] kanssa hätkähdyttävät. Metsästysretkistä ja hevostenkasvatuksesta kertovat luvut taas tuovat mieleen alojensa tyyppikaunokirjallisuuden. Tuloksena on aiheiltaan, teemoiltaan ja tyyleiltäänkin vaihteleva teos; kokoelma episodeja, jonka voi tulkita jopa muistuttavan Afrikan karttaa, koneesta katsottuna vain vähän kerrallaan näkyvää, harhaanjohtavan yksinkertaiselta vaikuttavaa. Lienevätkö silti vain pahojen kielten puheita väitteet, joiden mukaan Markham ei olisi itse kirjoittanut kirjaa, vaan sen olisi tehnyt joku tai jotkut hänen useista kirjailija- ja haamukirjailijamiesystävistään (joukossa de Saint-Exupéry)? Pikemminkin näyttäisi siltä, että kirjaan on punottu sekaan, ikäänkuin salaviesteinä, paljon enemmän henkilöhistoriaa kuin miltä päällisin puolin näyttää. Markhamin miessuhteiden on täytynyt olla aikoinaan lehdistössä laajalti käsiteltyjä ja hänen yhteytensä korkeakirjallisiin(kin) piireihin yleisesti tunnettuja. Ehkä miesystävien ja avioliittojen määrästä pääsee lopulta selville vain tunnistamalla kirjan tyylilajeista niiden tahalliset viitteet ja esikuvat? Onko kudelman sitten luonut Markham vai yhtä lailla älykäs haamukirjailija/editoija, on lopulta merkityksetöntä.

On tunnustettava, että paikoin kertojan tyylitaju hervahtaa ja kieli muuttuu yltiöromanttiseksi. Romanttiseksi lukemistoksi muistelmateos lienee tarkoitettukin, aikansa tyylillisten vaatimusten mukaisesti. Ei rakkausromanttiseksi eikä pahimman lajin kolonialistis-romanttiseksi, vaan tietynlaisen estetisoivan romantiikan hyödyntäjäksi. Nimenomaan tietoinen hyödyntäminen tuntuisi Markhamin tapaiselle naiselle ominaiselta, kirjoitustyössäkin.

Kun lukee paljon ja pyrkii lukemaan vielä enemmän, harva kirja jättää millään tavalla vahvoja muistijälkiä, puhumattakaan halusta lukea kirja uudelleen ja nauttia. Yön yli länteen on yksi harvoista; taidan myös tietää miksi.


Wikipedia: Beryl Markham (1902–1986)

KEVYESTI YLI


Manuela Bosco, Ylitys (Teos 2012)



Urheilu-ura rytmittää kasvua aikuiseksi sisilialais-savolaisessa perheessä, jossa elämä tuoksuu Välimerelle ja Saimaalle. Isän äkillinen sairastuminen ja kuolema sysää Manuelan lähtötelineisiin, täysin uuden matkan lähtöviivalle. Jokainen vastaan tuleva aita kysyy vuorollaan suuren kysymyksen: Kuka hän todella on? Kuka isä oli? Mistä on päästettävä irti? Kehen tai mihin uskoa? Voiko elämää vielä rakastaa intohimoisesti? Isän kuolemaa seurasi kriisi, joka johtaa lopulta Manuelan urheilu-uran päättymiseen. Samalla se luo kehyksen kasvutarinalle, jossa ulkoa annetut odotukset ja vanhentuneet mielikuvat siitä mitä pitäisi olla väistyvät totuuden etsinnän lahjomattomalla tiellä, rohkeuden nimissä rakkauden tähden.

Entisen aitajuoksijan Manuela Boscon esikoisromaani on yleisesti ottaen tyylikkäästi ja älykkäästi kirjoitettu kasvutarina, kertomus kuuluisasta isästä ja kuuluisasta tyttärestä, kertomus kahdesta maasta. Paikoin haksahdetaan paatoksen ja kliseisyyden puolelle, mutta vain hetkiseksi; ja silloinkin nuoruuden uskottavuudella ja palolla, jonka jokainen lukija tunnistaa — kaiketi hiukkasen myös viihdyttävyyden nimissä.

Kummastelin kirjassa vain äidin kuvauksen puuttumista, samoin kirjoittajan kuuluisien Suomen-sukulaisten, Kirvesniemien. Ehkä tarkoitus olikin esitellä suomalaisille lukijoille Sisiliaa ja sisilialaisuutta, yhtä sisilialaista miestä, enemmän kuin koto-Suomea. Silti tarina oli oudon aukkoinen ja toispuolinen: olisin vilpittömästi halunnut tietää, miten ja missä Manuelan vanhemmat tapasivat, millaisia sopeutumisvaikeuksia äidillä oli sisilialaiseen kulttuuriin, miten kielen ja tapojen oppiminen sujui. Ja ennen kaikkea: millainen henkilö Manuelan äiti on? (Mitä varsinaiset toiseuden tutkijat olisivat ratkaisusta mieltä, on taas toinen juttu. Sitäkin sietää kyllä pohtia.)

Nykyään Manuela Bosco on kunnostautunut enkelihoitajana.

POTKUJA


Marjaneh Bakhtiari, Toista maata [Kan du säga shibbolet?] (Otava 2010)



Kirjaa aloittaessani mielessä pyöri kaksi kysymystä: onko Bakhtiarilla ja Zadie Smithillä enää mitään eroa, ja voiko Bakhtiarilla olla Mistään kotosin -teoksen jälkeen uudenlaista sanottavaa.

Paljastui, että Toista maata on edeltäjäänsä kunnianhimoisempi ja syvällisempi, mutta ei välttämättä sirpaleisempi. Ollaan todella hyvin lähellä Zadie Smithiä; makuasia sitten on, haittaavatko yhtäläisyydet vai eivät. Tärkeää mielestäni on kirjan yritys tuoda esiin sitä, millä tavoin kulttuurit ja kulttuurien sirpaleet kohtaavat nyky-Ruotsissa — ja globaalistuvassa maailmassa.

Yhteiskunnat edustavat kehityksen eri asteita riippuen siitä, miten kauan kulttuurien kirjoa on niissä ollut ja miten laajaa ja sekoittunutta kirjo on: nyky-Ruotsi on paljon nyky-Suomea edellä, mutta monikulttuurista Kanadaa jäljessä. Suomalainen lukija lukee kirjaan lisäulottuvuuden: mitkä asiat ovat meillä toisin, mitä asioita meillä vasta aletaan huomata ensi kertaa, mitä asioita meillä ei vielä laajemmin kyseenalaisteta. Minä (suomalainen) voin vielä rehellisesti sanoa, etten tiedä miten maahanmuuttajiin pitäisi suhtautua: ainakin tämän kirjan valossa Ruotsi näyttäytyy paikkana, jossa moinen olisi poliittisesti moninkertaisesti epäkorrektia. Minä (suomalainen) olin myös hämmästynyt, kun Ruotsista lomailemassa oleva etnisesti korealainen ystäväni puuskahti aasialaisten omistaman ruokapaikan edessä Tampereella: ravintolan mainoskyltissä oli kiinalaisen näköinen ihminen (kuvasta olisi joutunut raastupaan Ruotsissa). Jo yhteiskuntiemme erilaisuuden takia on suuri ilo lukea kirja, joka ei pelkästään anna tietoa maahanmuuttajuudesta, vaan myös haastaa ajattelemaan ja jatkuvasti kyseenalaistamaan. Bakhtiarin romaanit eivät yritä esittää ratkaisua solmukohtiin, vaan kuvata tämänhetkistä ruotsalaista yhteiskuntaa. Mahdollisten ratkaisujen pohtiminen jää lukijalle.

Baranin ja Parisan Iranin-matka oli erityisen kiehtovaa luettavaa. Ellei mukaan olisi haluttu ottaa sinänsä symbolista sirpaleisuutta, kirja olisi kantanut vähemmälläkin henkilökaartilla: pelkällä Abbasin perheellä ja tyttärien Iranin-matkalla. Angloamerikkalaisuuden sirpaleissa sekä Ruotsissa että Iranissa olisi paljonkin tutkittavaa.

Kirjan kannessa otsikon ensimmäinen T-kirjain on kuvaavasti yhdistelmä Ruotsin lippua ja narrinhattua. Moneen suuntaan potkitaan.

KAIKKEA


Esko Valtaoja, Kaiken käsikirja (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2012)



Maailma on hämmästyttävä, monimuotoinen ja pitkälti selittämätön. Esko Valtaoja ei lannistu vähästä vaan heittää peliin tieteen. Tuloksena on käsikirja kaikesta.

"Mitä teemme kaikella tiedolla? Parempaa maailmaa. Meille ei ole enää sijaa maailmassa, josta tulimme; tiedon portit ovat avautuneet eikä menneisyyteen ole paluuta. Mutta tieto on jäsenneltävä, siitä on koetettava löytää se olennaisin ydin, jonka varaan voi sitten omien halujensa, kykyjensä ja tarpeittensa mukaan rakentaa oman Kaiken käsikirjansa, oppaansa maailmaan. Tämä kirja on minun yritykseni tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä pariinsataan sivuun."



Valtaoja määrittää kohdeyleisönsä siteeraamalla Nine Inch Nailsia, mainitsemalla autokoulun, sinkkujen iskuyritykset ja fysiikan peruskurssit ja selittämällä, kuka Shirley MacLaine on. Oletetaan siis, että kirja on suunnattu toisen asteen opiskelijoille sekä korkeakoulujen fukseille; niille, jotka tekijä olettaa tiedonhaluisimmiksi ja joiden vanhemmat mielihyvin ostavat jälkikasvulleen palasen popularisoitua tiedettä.

Lahjakirjan tyyppiolemukseen kuuluvia ajankohtaisuuksia on haalittu mukaan kahmalokaupalla, Leevi Lehdon Ulysses-käännöksestä Higgsin hiukkaseen. Taiteenteon perusajatukset Valtaojalta ovat kuitenkin hukkuneet detaljitulvan alle: kokonaisuuden ja yksityiskohtien suhde sekä yksityiskohtien merkityksellisyys. Osilla tulisi olla jokin syvempi kokonaisuutta palveleva tarkoitus. Valtaoja sen sijaan kalastaa haaviinsa esimerkkejä aleatorisesti, kuin työpöydällä ajelehtivasta materiaalista, päivän lehdestä tai auki jääneestä radiosta ikään. Tajunnanvirran hajeisuus tuntuu tekijää miellyttävän, ja mikäs siinä: entropiamalli lienee avaruustähtitieteestä tuttu. Yksi yhteinen kiinnekohta kaikella on: sen ytimessä seisoo Esko Valtaoja, teoksen enemmän tai vähemmän solipsistinen keskus.

Jutunkehruu käy kuin hattarakojussa, raaka-aineina sirusia ja murusia uusimman inhimillisen tiedon eri aloilta. Kirjoittaja toki tietää olevansa monessakin mielessä tyhjän päällä. Hän on myös muodikkaasti itseään kommentoiva (itsetietoisuus ja sarkasmi, nuo nykynuorison päivän sanat): tieto [--] liukenee [--] perimmäiseen kaaokseen, joka jotenkin synnyttää näkemämme tai kuvittelemamme säännönmukaisuudet.

Valtaoja olettaa lukijan jo tietävän monet perusasiat niin, että niitä ei tarvitse mainita. Tai sitten ollaan vuorovaikutus-tarkoitusperää, isä-poika-asetelmaa palvelemassa: asioista vähänkin tietävä (isä) saa tekstistä enemmän kuin se, joka ei vielä tiedä (poika). Esimerkiksi Landsbergin klassinen entropiavertaus käännetään päinvastaiseksi: nyt lapsi aikaansaa järjestystä rakentamalla palikkatornin (s. 69). Taide- ja kirjallisuusviitteetkin on usein verhottu, typistetty avainsanoiksi. Esimerkiksi käy sivun 82 toteamus Tanssiinkutsu, jälleen kerran. Tällainen päällekirjoittamis- ja viittaustyyli myös ärsyttää: irrallisille viitteille kun ei anneta sen kummempaa merkitystä.

Tekstissä on muutamia kielivirheitä: Valtaoja esimerkiksi kirjoittaa suvereenisti "alkaa tuottamaan". Aina ei silti voi tietää, onko jokin lapsus tahallinen vai ei. Sivuilla 63–65 verrataan multiversumia samppanjan kuplintaan. Sana 'samppanja' mainitaan tekstissä kolme kertaa, aina eri kirjoitusasussa ('samppanja', 'shampanja', 'shamppanja'). Haluan uskoa, että kyseessä on vitsi, tahallinen analogia äidinkielenkirjan ikiklassikkoon. Juuri näinhän teorian universumitkin toisiinsa suhtautuvat; ja juuri näin yksi kosmologia näyttää kunakin tarkasteluhetkenä oikeimmalta, vaikkapa vain yhteisestä sopimuksesta.

Kirjaa on arvosteltu mutkat suoriksi -meiningistä. Jotkin puolihuolimattomat väitteet hämmästyttävät, tulevathan ne tässä yhteydessä sentään tiedemiehen suusta: Keskimääräinen älykkyystaso on kasvanut aina uuden oksanhaarautuman kasvaessa elämän sukupuuhun (s. 116). Heikkoutena voi pitää myös Valtaojan tuttaviin ja hänen tuntemiinsa tiedeyhteisön jäseniin liittyviä anekdootteja. Ilmeinen tyylivaikuttaja lienee tässä(kin) suhteessa ollut Dalailama, vrt. vaikka Maailmankaikkeus atomissa (Tammi 2006).

Sivulla 70 Valtaoja siteeraa universumissa vallitsevasta järjestyksestä puhuessaan Blaken 'The Tygeriä': Kenen käsi kuoloton / symmetriasi luonut on? Valtaojan tarkoittaman symmetrian kanssa tiikerillä lienee hyvin vähän tekemistä, vaikka siis metafyysisestä runoilijasta onkin kyse. Monet tutkijat olettavat englannin sanan 'symmetry' tässä merkitsevän "varjoa" pikemmin kuin "muodon harmoniaa". Pedon pelottava varjo taas ei liity organismien järjestäytymiseen tai energian säilymiseen – tai sitten pitää ajatella jo todella syvällisiä.

Hanke on ollut kunnianhimoinen, eikä epäilystäkään, etteikö kirjoitusprojekti olisi ollut tekijälleen hauska ja nautinnollinen. Yhden miehen teorialähtöinen käsitys asioista on toki aina valikoiva. Jos nuori lukija tiedostaa tämän, ja jos Valtaojan tyyli iskee, miksei esitys voisi innostaakin ja haastaa oman maailmankuvan rakenteluun. Joka tapauksessa kirja on quotable: jos omia ajatuksia ei ole vielä tullut formuloitua, voi näppärästi siteerata Valtaojaa treffikeskustelun tilkkeeksi. Seuraavaksi voi pohdiskella sivistyksen nykytilaa ajassa, jossa sofistikoitunut ensyklopedinen tieto on muuttumassa arvottomaksi sofistikoituneiden tiedonhaku- ja jäsennysmenetelmien rinnalla.


Mietteitäni Kotona maailmankaikkeudessa -teoksesta
Mietteitäni Avoin tie -teoksesta

Tags:

VUODEN 2012 KIRJAT


Taas on tullut aika tunkea vuoden lukemiset pähkinänkuoreen.


Olen lukenut yllättävän monta tämän vuoden uutukaista, laskujeni mukaan peräti viitisentoista. Parhaasta päästä olivat kaksi Saarikoski-aiheista teosta, Saska Saarikosken Sanojen alamainen ja Antero Viinikaisen Pentti Saarikosken toinen tuleminen. Varsinkin jälkimmäistä suosittelen pilke silmäkulmassa jokaiselle Saarikoski-kaanonia tuntevalle!

Leevi Lehdon uusi Ulysses-käännös löysi tiensä kirjahyllyyni välittömästi ilmestyttyään. Olen sen jo melkein lukenutkin: sata sivua jäljellä.

Vuosi 2012 on ollut hyvä runovuosi, ts. olen lukenut paljon lyriikkaa. Uusintapainoksena ilmestynyt Arto Kytöhongan Venetsialainen sarja on siitä velmuimmasta päästä. Tyylikkäintä sanottavaa tarjosi Janak Sapkotan Tulikärpänen valaisee sivun.

Vuoden kiinnostavimmat tietokirjat: Harri Kalhan Tom of Finland sekä joulupaketista paljastunut, Liisa Suvikummun toimittama Porrashuoneet. Molemmat suorastaan hypnoottisia kokemuksia.

***

Aiemmin ilmestyneistä ylitse muiden: Haruki Murakamin Dance Dance Dance (1988/1994), Hai Zin Näkymä valtamerelle (2011) ja Yoshihiro Tatsumin A Drifting Life (2008/2009). Ihastuin myös Philippe Delermin tarinointiin alkukielellä ranskaksi. -Nyt vasta luin yli 40 vuotta sitten ilmestyneen Germaine Greerin feministiklassikon The Female Eunuch (1971). Niin, ja Donald E. Westlaken dortmunderit 1970-luvulta kai luetaan nekin jo klassikoihin.

Kotimaisia kohokohtia: Anneli Kannon Veriruusut (2008) ja Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta (1990).

Uudelleen luin mm. lapsuuden aarteen, Björn Rönningenin Kesä Mirabellasaarella (1975/1977). Taika oli tallella. Mahtaako Mirabellasaarelle vetää vertoja mikään nykyinenkään lasten-/nuortenkirja?

Pieniä pettymyksiä olivat Jenni Haukion Sinä kuulet sen soiton (2009) ja Marie Phillipsin Gods Behaving Badly (2007). Molemmat löysin kirjastosta ja molemmilta odotin enemmän. Vuoden kummajainen oli María Cecilia Barbettan Muodistamo Los Milagros (2008/2010). Siitä en osaa sanoa, oliko pannukakku vai blini...

***

Vuonna 2012 olen lukenut 352 kirjaa. Hyvä saavutus, paluuta vanhaan lukutahtiin pikkuhiljaa... Lukeminen on tapahtunut yhdeksällä kielellä: suomeksi, englanniksi (57 kpl), ranskaksi (15), ruotsiksi (10), esperantoksi (kaksi), venäjäksi (yksi), saksaksi (yksi), espanjaksi (yksi) ja portugaliksi (yksi).

Tags:

Profile

catharinal
catharinal
CatharinaL:
Runoileva kääntäjä eli kirjoittamisen sekatyöläinen.

Latest Month

September 2013
S M T W T F S
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
2930     

Syndicate

RSS Atom
Powered by LiveJournal.com
Designed by Akiko Kurono