?

Log in

Previous Entry

Jukka Pakkanen, Auruksen tapaus (Kirjayhtymä 1980)

Scifigenren intentiona on yleensä olemassaolevien rakenteiden kaksoisvalotus ja problematisointi. Scifi on siis aina lähtökohtaisesti yhteiskuntakriittistä, ja Jukka Pakkanen menee genren juuriin asti. Minua Pakkasessa ihastuttaa nimenomaan perinpohjaisuus.

Ongelma ihmisestä yhteiskunnan osana ilmeisesti toistuu Pakkasen tuotannossa eri genreistä käsin valaistuna: lisäksi Pakkanen kampanjoi yhteiskunnallisesti osallistumatonta taidetta vastaan. Lajityyppien skaala on häkellyttävän runsas, ja mission henkilökohtaisuus/julkisuus kiinnostaa: onko päämääränä tuoda kampanja mahdollisimman laajan lukijakunnan ulottuville vai ottaa itse haltuun niin laaja kenttä kuin mahdollista? Auruksen tapauksessa haltuunoton teema näkyy kaikilla tasoilla: kuinka paljon Pakkanen ottaa ja pystyy ottamaan haltuun, entä lajityyppi, romaanin yhteiskunta, yksilö, mieli? Taitavan genrenkäsittelyn ja herkullisten intertekstien (kaikki suuret läsnä: Kafka, Orwell, Philip K. Dick, Asimov, Gogol, Solaris, Metropolis...) ansiosta teos on jo itsessään metatasoinen taidetutkielma, mutta onko Pakkasen suorittamalla haltuunotolla parodisiakin tarkoitusperiä?

Auruksen tapaus luotaa yhteiskunnan olemusta (ja yhteiskunnassa olemista) varsin syvällisesti. Kirjassa maapallo on saanut ekokatastrofin jälkeen avun ulkoavaruudesta. Ihmisen ulkoinen tilatodellisuus on muuttunut keinotekoiseksi ja ihmisen kehollisen tason tietoinen haltuunotto korostunut. Mieltä taas hallitaan yhteiskuntajärjestyksen säilyttämiseksi tajunnanlukemiskonein. Yhteiskuntalaiset harjoittavat kehontietoisuutta mielikuvilla, mutta ilmeisesti vain hengissäpysymisen tarkoituksessa: meidän yhteiskunnassamme taas erityisesti taiteilijoiden ja käsityöläisten työ tapahtuu pitkälti kehontietoisuuden avulla. Pikku hiljaa ihmisen ja Yhteiskunnan suhde alkaa muutenkin heittää häränpyllyä, ainakin jos kertojaan, Mitro Telliin, on uskominen. Jos missään yhteiskunnassa kukaan ei ole tietyssä mielessä vapaa, Mitro Tellin Yhteiskunnassa ihminen ei pääse kuoltuaankaan pakoon, vaan kuolematon mieli joutuu muovikansiin ja arkistoihin säilytykseen. Pakkanen leikkii kolkosti ajatuksella: Mikä on yhteiskunta? Vastaus: ihmiset! Mitä on vapaus? Vastaus: yhteiskunta!

Kuin missä tahansa todelliseksi taiteeksi tunnistettavassa, tarinaan jää kiehtovia ongelma- ja solmukohtia, jotka sallivat loogisen (tai epäloogisen) liikkumatilan järjestelmän sisällä. Itselleni näitä olivat Mitron toistuvat kokemukset oudoissa tiloissa. Mitä ne ovat: a) Yhteiskunnan rankaisukeino, b) isoisoisän tai Auruksen yhteydenottoja, c) Yhteiskunnasta vapautumisen kokemuksia, samalla mielen hajoamisen, sairastumisen oireita, d) flashbackejä osin epäonnistuneesta tajunnansiirrosta, e) repeämiä Yhteiskunnan keinotodellisuuden rakenteessa, f) näkyviä symboleja Yhteiskunnan keinotodellisuuden rakenteen repeämille, f) mielen toimintoja kuvakielelle muutettuina, g) Mitro Tellin synnynnäinen poeettinen tilakäsitys vai h) epäonnistuneen tajunnansiirron aikaansaamaa, muista eroon joutuneen tajunnanlohkopallon ympyräliikettä ajassa, eräänlaista eletyn tilan sykliä sekin? Joka tapauksessa on selvää, että Mitro Tellin ("mi-tro": puoli-usko, epäuskon ja uskon välitila) usko Yhteiskuntaan horjuu, välillä tietoisesti, välillä tiedostamatta.

Auruksen maailmaa hallitsee valo ja sen synnyttämä kuvallisuus. Vinkeä tulkinta olisi lukea (keino)VALO meidän maailmamme TEKSTIN vastineena. Kirjoitusajankohtaan muodikkaan semioottisen teorian mukaanhan kaikki, koko ympäröivä todellisuus, on tekstiä. Meidän yhteiskunnassamme hallitsevat sanat. Luonnontieteet taas opettavat, että koko näkyvä maailma on valoa. Pakkanen pakottaa lukijankin tulkitsemaan valoa, antamaan sille attribuutteja, lukemaan poeettisesti: valo on hallitsevaa, väkivaltaista, tunkeutuvaa... Romaanin voi näin lukea hyökkäyksenä massaviihdettä eli yhteiskunnan instituutioiden masinoimia keinotekoisia joukkotunteita kohtaan. Meidän maailmassamme suuri osa teksteistä on viihdettä, pienempi osa taidetta; niin myös Mitro Tellin yhteiskunnassa opastinvalot hukkuvat läpitunkevien massaviihdevalojen hälyyn. Tässäkin pureudutaan lopulta yhteiskunnan ja taiteen suhteeseen, tai pikemminkin yhteiskunnan ja taiteilijuuden (joka pitää aina sisällään toisinajattelijuuden). Puuhastelu valojen parissa, luksologian ympärille kehittyneet instituutiot jne. näkyvät lukijalle naurettavina, elämälle vieraina, triviaaleina sijais- ja harhautustoimintoina. Sivallus meidän maailmamme taiteenharjoittamiseen! Onko ihmisen tässäkään mielessä hyvä olla osana yhteiskuntaa; tarkoittaako osana oleminen aina vääjäämättä jonkinasteisia joukkotunteita, joukkosuggestiota, massaviihdettä ja massatylsistymistä? Onko taide yhteiskunnassa lopulta vain lumetta, joka estää levottomuuden, pelon, paranoian ja depression? Mietittäväksi jää, onko yltiöindividualismi parempi vai huonompi vaihtoehto kuin yltiödemokratia.