ELÄIN PARKA, PIDÄ VARASI!

Xavier de Maistre, Matka huoneeni ympäri ja Öinen tutkimusmatka huoneessani



Savukeidas 2011
Suomentanut Kai Mikkonen
159 s.


Savukeitaan Historialliset matkakirjat -sarjan aatelia

Värikäs ja kiintoisa herrasmies tämä Xavier de Maistre (1763–1852), kirjailija, maalari ja ammattisotilas. Monen jo aikanaankin erikoisen valinnan seurauksena hän asui kotiseutunsa Savoijin (tuolloin osa Sardinian kuningaskuntaa) lisäksi vuoroon Italiassa, Ranskassa, Venäjällä… Vuonna 1800 hän pestautui Venäjän armeijaan ja muutti Moskovaan ja sittemmin vuosikymmeniksi Pietariin. Kirjan loppuun liitetyistä biografiatiedoista voidaan lukea de Maistren toimineen myös mm. satamien sotilasvalvojana Turussa ja piipahtaneen diplomaattiseurueessa Imatrallakin. (Nokkelan kynänkäyttäjän ajatukset 1800-luvun alun Turusta saattaisivat olla, hm, perifeeristä luettavaa!)

Varsin obskuuri “matka”kirja tämäkin teos on. Suomennos käsittää yksissä kansissa kaksi autobiografista matkaa: Matkan huoneeni ympäri (Voyage autour de ma Chambre, 1797) sekä Öisen tutkimusmatkan huoneessani (Expédition Nocturne autour de ma Chambre, 1825).

De Maistren pakotti oman huoneen tarkasteluun 42 päivän kotiaresti. Rangaistus oli määrätty osallistumisesta kaksintaisteluun vuonna 1790.

Sänky, kirjoituspöytä ja tuoli innoittavat de Maistrea pohdiskelemaan (eipäs! Kirjoittamaan tarkkaan harkittua kaunokirjallisuutta, väittäisin) moraalia ja tiedettä, ihmissielua, maalaustaidetta ja musiikkia, naisia ja nautintoja, kauneutta ja rakkautta, kärsimystä, muistia ja muistoja, ihmisten ja ihmisten ja eläinten välisiä suhteita ja hierarkioita, sanalla sanoen: joutilaiden harrastusten monia muotoja.

Suurten matkakertomusten jälkiä nuuskutellaan ja omia hajumerkkejä heitetään.

Sisällöltään, syvyydeltään ja pituudeltaan epätasaiset aihelmat ovat ehkä harkitun epäsuhtainen vertailukohta huoneen säännöllisille muodoille ja järkeville huonekaluille. Lyhyissä, sivun-parin pituisissa luvuissa päästään kuitenkin paikoin varsin herkullisiin (ja mielikuvituksellisiin) filosofisiin pohdiskeluihin. Aivan täysillä ei kuitenkaan paapoteta. Olisin toivonut de Maistren nyhjäisevän tyhjästä vielä enemmän ja vielä täsmällisemmin. Ainakin tämän lukijan tausta-ajatuksiin jää kutkuttamaan mahdollinen yhteys huonekalujen tai kulloisenkin huoneenkolkan materiaalisen kuvauksen ja kertojan muiden mielenliikkeiden välillä.

De Maistre oli sentimentaalisen ja parodisen matkakirjallisuuden kehittäjiä. Se näkyy tekstissä kyllä, kauttaaltaan, joskin hyvin hienovireisenä. Suomentajan lisääminen alaviitteiden muodossa parodista ulottuvuutta on tuotu myös nykylukijan saavutettaviin. Sivun 148 alalaidan suom. huom. esimerkiksi opettaa meille täsmällisen pituusmitan määritelmän, “tarkalleen kaksi millimetriä ja 2558 millin kymmenestuhannesosaa”.

NIIN VALOISAT, eli MAISEMAN POLITIIKKAA

Nils-Aslak Valkeapää, Kevään yöt niin valoisat

Pohjoissaamenkielinen alkuteos Giđa ijat čuovʼ gadat (1974)
Suomentanut Anneli Rosell. Kuvitus: Nils-Aslak Valkeapää
Helsinki : Kirjayhtymä 1980. Sidottu, 62 sivua

Kevään yöt niin valoisat
niin valoisat

Yksinäisen sydän ikävöi
ajatukset palavat



Olen hieman yllättynyt siitä, millaisella ylivoimalla Valkeapään ensimmäisen runokokoelman kuvitus pesee runot.

Oikeastaan tekisi mieli sanoa, että sanallinen anti on jopa köykäinen, kun rinnalla hehkuu voimakastunnelmaisia tussipiirroksia. En tiedä; tuntuu myös, että runoissa olisi vieläkin enemmän pelkistämisen varaa. Sanat eivät tunnu loksahtavan paikoilleen; efekti on kyllä metka, mutta lukijana en osaa päättää, miten tarkoituksellinen se mahdollisesti on. Ainakin se vaatii lukijalta sanojen yllä pintatasolla edestakaisin liikkumista, höyläämistä, työstämistä; mukavaakin työtä, jollaista ei aivan jokaisen runokokoelman kohdalla koe.

Kokoelma on ohut: se sisältää 62 lyhytrunoa ja 8 tussipiirrosta. Piirrokset ovat (ainakin näennäisen) kielettömiä ja vapauttavat kokoelmaa kieli- ja kulttuurisidonnaisuudesta. Innostuin piirrosten suorastaan järkyttävästä kontrastisuudesta: ehkä se on tuo raju musta tussi, joka tuntuu niin paljon ilmaisuvoimaisemmalta kuin tavallinen painetun tekstin kirjasinlaji. Tussinjälki on samalla luontevaa ja haastavaa, repivääkin. Kun jotkin kuvat on vielä aseteltu aukeamalle niin, että ne ulottuvat kahdelle sivulle ja tekstin lomaan, tuntuu, että ne tekstiä paremmin pystyvät tavoittamaan jotain avarasta maisemasta, ulottuvuuksista, ja ihmisen ilmaisusta ja intohimosta ulottuvuuksien keskellä ja osana niitä.

Piirrokset eivät suinkaan ole kielettömiä; ovatpa vain vähemmän kielestä (kontekstista) riippuvaisia kuin sanataide. Kun kuvassa on luonnonmaisema, kuvatussa maisemassa elävä osaa tulkita kontekstin oikein: mitä on tarkoitus kuvata? mitä tämännäköisessä paikassa tehdään? miksi maisemassa ei ole/on tekijöitä, eläimiä tai ihmiseläimiä? Todellisessa elämässä paikka ole koskaan tyhjiö; vasta taiteessa esitettynä se voi olla enemmän ja painotetummin abstraktio. Kuvataiteen tutkija tai ihailija tulkitsee abstraktiota enemmän kuin kontekstia. Kun kuvattu maisema on jollain lailla Toinen tai Toisena esitetty, tulkitsija toimii tietoisesti myös puhtaan abstraktiotason ulkopuolella, "maastomerkkejä" etsien.

Saamelaisen (tai yleensä pohjoissuomalaisen) maiseman sekä aikansa kuvaajina runot ovat avartavia; mutta kuva avaa aina enemmän. Johtuuko vaikutelma yksinkertaisesti siitä, että runot ovat käännöksiä? Ehkä suomen kieli on niin tiukasti kytköksissä suomalaisuuteen ja eteläsuomalaisen silmin koettuun Lapin maisemaan, että saamelaisia vivahteita on tekstistä vaikea nähdä saati tulkita. Varsinaisia, kääntäjä Anneli Rosellin esipuheessa selittämiä viitesanoja esiintyy runoissa 7 kappaletta; ja vaikka ne ankkuroivat monet sinänsä universaalit runot saamelaiskulttuuriin, olisin kaivannut lisää jotain sellaista hienonhienoa, jota ei ehkä voi ilmaista kuin alkukielellä.

Kokonaisteoksena kokoelma on mielestäni erinomainen, mutta se on paljolti kuvituksen ansiota. Millainen vaikutelma runokokoelman runoista olisi jäänyt ilman tussipiirroksia? Ei varmaankaan yhtä intohimoinen tai vaikuttava. Toisaalta runojen maltillinen kieli ja muoto tasapainottavat hienosti kuvien syvää tunnelmaa. Näin ihminenkin tasapainoilee; näin hänen on hyvä olla.

*
En osaa yhtään saamea. En myöskään ole koskaan käynyt saamelaisalueella enkä edes Lapin läänissä. Se johtuu siitä, etten ole kiinnostunut koiravaljakkoajeluista tai lomakylämeiningistä; enkä ole oikein tuntureillavaeltaja tai soillarämpijäkään. Näitä vaihtoehtoja turistille Lapissa tarjotaan.

Pohjoissuomalainen maisemakaan ei ole välittömästi "minun" maisemaani.
Tietysti voi miettiä, milloin ja miksi maisemasta tulee oma, kokonaan tai edes jossain määrin.

Saamelaiskulttuuri on minusta upea, mutta (syystäkin!) ulkopuoliselle luoksepääsemätön asia. Vieraaseen kulttuuriin tutustumisen voi ehkä syvällisimmin aloittaa kirjojen ja muiden taideteosten välityksellä, kaikessa rauhassa, ei turistireissulla. Onneksi nykyään on internet ja muita apuvälineitä, joiden avulla tutustuminen helpottuu.

Enää ei olla aivan samanlaisessa tilanteessa kuin tämän kirjan julkaisuaikaan, jolloin saamelaisuutta ja saamelaisia ei taidettu vielä arvostaa tai arvostettiin korkeintaan pintaeksoottisena myyntitavarana. Saamelaispuvuilla, poroilla, noitarummuilla ja tuntureillahan koko Suomea on maailmalle markkinoitu niin kauan kuin markkinoida on täytynyt. Se nolottaa, monestakin syystä: esimerkiksi siksi, että mainoskuvissa näkyy asioita, joihin minulla ei ole ollut mitään kosketusta. En osaisi kertoa niistä mitään ulkomaalaiselle kysyjälle, etenkään en sitä, millä tavalla virheellisiä ja ryöstökäytettyjä nuo saamelaissymbolit ovat.

Olen tietämätön sekä maisemasta että kulttuurista.

Se, joka ei puhu omasta kulttuuristaan tai omasta maisemastaan, voi vain opiskella lisää, sympatiseerata, ihailla kaukaa, tarjota tukeaan. Mutta näissäkin toimissa ulkopuolisen sanat ovat vääjäämättä epäkiinnostavia, epärelevantteja, epäpäteviä. Henkilökohtaiset, subjektiiviset kokemukset, suhteet ja mielipiteet (tai niiden puute) voivat kääntää keskustelun ja sen valtasuhteet täysin egoistisiksi. Nyt ei ole kyse Minusta, vaan Toisesta.

Tulin ajatelleeksi, että hedelmällisintä olisikin ehkä aloittaa löytöretki omasta maisemasta, omasta kulttuurista, ja siirtyä sen kautta tutkimaan oman itsen ja oman kulttuurin suhteita ja suhtautumista muihin. Maiseman politiikka voi valaista ensin pienen, sitten suuremman piirin.

Suomeksi käännetty, yleiselle areenalle tuotu maisema antaa mahdollisuuden, mahdollisuuksia, tällaisten suhteiden tutkiskeluun.Tietyssä mielessä sen pääfunktio voi olla "neukkarin oven" avaaminen.

Valkeapää (1943–2001) tunnetaan saamelaisten ja yleensä alkuperäiskansojen kulttuurin ja elinympäristön puolestapuhujana ja edistäjänä. Kevään yöt niin valoisat -kokoelman julkaisemisesta on kulunut yli 43 vuotta. Se, että kokoelman herättämät ajatukset hyppäsivät minulla esiin tämännäköisinä, kertoo edelleen olemassaolevasta tiedontarpeesta.

HEY

Douglas Coupland, Hey Nostradamus!

Random House, 2003

"God is nowhere God is now here"

Pregnant and secretly married, Cheryl Anway scribbles her last will and testament - and eerie premonition - on a school binder before a rampaging trio of misfit classmates gun her down in a high-school cafeteria.


This was my second reading of Hey Nostradamus.

Not to mention the zeitgeist, I feel compelled somehow by the effortless beauty Coupland churns at us in every one of his books. I don't know why I'd labeled Hey Nostradamus as slightly second-rate earlier: I now think it flows better almost than any other. But it's a book for a young audience, or for an audience seeking something against which to mirror their own past youth maybe, or an audience who has in fact stayed young inwardly.

I've never praised Coupland for his existential flair: the "floatiness" and thematic ambiguity (for the lack of a better word) mentioned by some other journalers really are there for the zeitgeist only, not intended as a revelation of any kind. What Coupland does in every one of his books is show us snapshots of the world, our context, the context of the generation x I guess, nothing more. He doesn't show where it comes from or where it is heading. All true to the ideology: for us, alienation and detachment were the keys. Now a couple of decades have passed, and gen x has been replaced by gen y and gen z and gen gd-knows-what, each in its turn in popular consciousness, and I don't know if Coupland appeals or is comprehensible anymore to readers outside this particular generation label.

OK, and this is a book about religious fanaticism and terrorism, ultimately of disillusionment with humanity, which makes it a bit special and a bit heavier and less appealing in underlying substance. I guess in order to map out gen x  you have to seek its marginal, too: on the fringe of it, a spiritual viewpoint that  transcends the horizon of the present moment, an attitude completely clashing with the materialism of the 1980s. School massacres did turn out to be a phenomenon that has marked the era and the subsequent eras in mainstream consciousness, though, and using the perspective of a naïvely religious 17-year-old, and then the perspectives of adults stuck in the past ten or so years later, is one way of tackling the issue and perhaps of attempting to show us the two sides of the coin.  Or maybe just reminding us that ideology exists and continues to shape us.

This also got me thinking about gen labels. The specific markings and makings are always easy to spot on other people and other eras, say, on someone who grew up in the 1950s or the 1960s. But when it comes down to us, we're not sure how to step outside of ourselves and whatever ideologies constitute us. And it's difficult really to see any watersheds of where we stopped being gen-x'ers if we ever did, or will. When did/will we see the restrictions of the specific outlook on life that our generation shaped for ourselves, or our era shaped for us?

I read this as my Canada book for the Countries of the World challenge http://www.bookcrossing.com/forum/30/541674/ at bookcrossing.com. But since for me the book is very universal and pan-Western and generation-al in character, I'd rather not concentrate on the place but the place in time. Besides, the all-pervasive pop youth culture and cable and video and MTV made North America feel very much a home for young Finns in the 1980s, or at least so we thought, so much so that for us it started to signify Us and not the Other. Of course, our perception was tinted and narrow and 100% shaped by television sitcoms and music videos, but it felt our cultural home nevertheless, and it still does: in our ability to identify with and feel a common ground in a story like this, even if the narrators' specific viewpoints do not match ours.

Taking the argument further, it'd be interesting to see where our perceived "identification" fails us, to be able to spot the breaking points where reality differs from our trans-Atlantic interpretations. And, more specifically, why we like identifying the way we do, and what it tells about us when we feel it's unpleasant to be reminded of the possible existence of a radical difference in interpretation. But then, of course, we wouldn't necessarily be talking Case Coupland any longer.

*
So I didn't particularly enjoy the contents of the book. But I surely appreciate the writer's skill and the topics he draws from. I've always been a sucker for ideologies and zeitgeist personal and public—maybe you can tell.

I have cherished a Coupland collection in my bookshelf, but I think I could just as well part with this one, having pretty much written it out of my system in this journal entry. And that just tells you something of the book's finiteness: if it was anything more I would have more to say about it, or at least I could see myself as having something more to say about it in the future.

IN ALL SINCERITY AND BITTERNESS

Jonathan Swift, Gulliver's Travels

First published in 1726
Penguin Classics, 1967 (reprinted in 1985)

Part I: A Voyage to Lilliput and Blefuscu
Part II: A Voyage to Brobdingnag
Part III: A Voyage to Laputa, Balnibarbi, Luggnagg, Glubbdubdrib, and Japan
Part IV: A Voyage to the Country of the Houyhnhnms

I could not agree more with the back cover: [w]hether it is seen as the product of an embittered mind or a profound comment on the Age of Reason and Nature, there is all the fascination of distorting mirrors in Swift's accounts of Lilliput and Brobdingnag, and far more than mere spleen in the saeva indignatio with which he lashes human passions and institutions.

A satire on human nature and a parody of the "travellers' tales" literary sub-genre: it is very easy to imagine just how controversial Swift's work was at the time of publication and over the centuries to follow. For one thing, Gulliver's Travels certainly failed to fall in with the ideals and tastes of Victoriana! But to perceive it as the work of a diseased mind? True, a great part of the satire and most of the references and witticisms have vanished and lost all meaning over time; but the backbone reminds us upon every reading of the follies of the human race. In doing so, the book importantly forces focus on our time (our exact point in history) in which and against which we construct our judgments.

Time adds yet another distorting mirror to Swift's array. Our current time has surely stripped Part IV of its most monstrous and poignant aspects. Today's people have much more 'humane' ideas of animals: we do not distinguish as radically any more between humans and the rest of the animals; we tend to sympathize with animals, and personify and anthropomorphize them instead of letting the 'beasts' fall in the same category with things vulgar, despicable, and lowly. Neither do our moral values automatically label the book as 'filthy' or 'obscene'. Thus the idea of reversing the roles of, say, man and horse does not terribly shock a 21st-century reader. Consequently, it is difficult for us to say just how bold or humorous the book was, and is, supposed to be. What remains is hardcore by any standard: an utter contempt of mankind, the wisdom and inspiration of which is to be found in contemplation.

Swift based his Gulliver on the newly-discovered ideas of the Enlightenment. It would be interesting to travel back in time and see which factual parts of the book, if any, would have been perceived as implausible or weird (instead of 'educational' or 'veracious and enlightening') by the then contemporary readers. In the closing chapter of Part IV, the narrator insists on truthfulness and sincerity as learned from the Houyhnhnms. I admire the way Swift is blurring reality and thus playing with readers of all educational ranks throughout the book: the least educated would miss the satire altogether and start a heated argument on whether the book is a truthful document in its entirety. The most educated readers of the early 18th century would no doubt learn something new they would nevertheless very seriously doubt, taken the context in which the information was found.

NO ONE KNOWS HOW TO BEHAVE

Ernest Hemingway, Green Hills of Africa

1935
Granada reprint, 1982

I don't know why it's always so peculiarly relieving to grab a Hemingway and start reading like it's a tabula rasa, an empty canvas.

Bang, you're in Tanzania. Bang, you shoot a rhino.
Easy as that. No predispositions and no prejudice.

Maybe that is the whole philosophy and the whole originality of him. There was no other like him; and if there are such authors now, they're not nearly as famous. Because they're no longer original.

I have a couple of hemingways in my permanent collection, originals and translations. He's not my favorite author, far from it, but I keep the books as specimens of a genre.

Green Hills of Africa is divided into four parts: Pursuit And Conversation; Pursuit Remembered; Pursuit And Failure; and Pursuit As Happiness. The titles distill the essence: elegance and economy, and absolute mastery of subject. The sheer matter-of-factness of expression closes in on poetry and, just miraculously, steers clear of monotony. This is also what I like about Raymond Carver and Truman Capote. But it's the frankness, leveling with the reader I guess, that gives the text its ultimate charm.

(Jabbering on about Charm and Poetry re: Hemingway? Let me just say I find him engaging, OK.)

But how do we see "Africa", Tanzania, through him? A hunting ground, a semi-nameless place of retreat and seclusion, a wilderness, a safari, something that is completely, utterly an Other. As far away as possible from all the

boys who used to be sent to Paris with two years in which to make good as writers or painters after which, if they had not made good, they could go home and into their father's businesses.

Into the way of hunting, then, with only the absolute faintest to remind you of the finiteness of such an existence,

for as long as you live against as long as there is such and such an animal; just as the way to paint is as long as there is you and colours and canvas, and to write as long as you can live and there is pencil and paper or ink or any machine to do it with, or anything you care to write about, and you feel a fool, and you are a fool, to do it any other way.

A place within which to be confident and self-sufficient.
So if hunting is an analogy to writing, real writing, Africa is... paper?
A medium for a message, a medium for self-expression?
A domain that enables your very being, your survival, your status: and thus a kind of a philosophical colony.

There's something very fundamental in this relationship with the Other.

*
My favorite quote?

"No one knows how to behave in America," Pop said.

ASIOITA

Tahar Ben Jelloun, Seitsemäs portti

1987
Ranskankielinen alkuteos L'enfant de sable, 1985
Suomentanut Annikki Suni

Arabi- ja muslimikulttuureissa on Kauniita, Rumia ja Kaikenlaisia asioita, mutta tiedostan että minulle ne jäävät leijumaan ilmaan eivätkä löydä jalansijaa. Esineellistän lähes kaiken enkä näe muuta kuin konkreettisen pinnan. Tästä kirjasta oli helppo olettaa kulttuurisia koodeja, joiden avulla oikeaan viiteryhmään kuuluvan henkilön pitäisi pintavilkaisulla oivaltaa, missä syvyyksissä mennään. Minulle islam on lähtökohtaisesti luoksepääsemätön, suljettu portti.

Siitä huolimatta kirjan asetelma näkyy selkeänä: perinteinen islamilainen kulttuuri ja kollektiivinen tajunta murrosvaiheessa, Marokon historia ja kolonialismin vaikea perintö, naisten asema ja emansipaatio, sukupuolten ja yksilöiden roolimuutokset... Erilaiset ja eriasteiset alistuskonstruktiot kulttuur(e)issa ja hallintorakenteissa... Konteksti, jossa toimijoiden pitää suhtautua ja sopeutua parhaansa mukaan.

Kirja puolestaan tekee parhaansa johdattaakseen lukijan (minutkin) seitsemän portin läpi. Se rakentuu niin, että jokainen lukija (ei ainoastaan muslimi, marokkolainen tai ranskanmarokkolainen) pystyy muodostamaan prosessin aikana ehjän tulkinnan tarinasta/tarinoista/näiden muodostamasta tarina-/tarinointikokonaisuudesta oman (ja ehkä prosessin aikana omaksutun) kulttuurisen koodistonsa avulla. Siksi pääpaino on narratiivisissa rakenteissa. Salakavalat kertojavaihdokset, lisääntyvät maininnat kerrontapaikoista ja yleisön reaktioista, vaihtuvat näkökulmat päähenkilö Ahmed-Zahraan... Teos rakentuu näiden varassa ja hyvin konkreettisesti lukijan silmien edessä. Sillä, mihin (jos mihinkään) kirjan rakenne pohjaa tai viittaa, ei lopulta ole määräävää merkitystä.

Päähenkilön sisäisen identiteetin etsintä konkretisoidaan lukijalle muuntuneessa, eri tasolle nostetussa muodossa, kerrontarakenteen ongelmina eli tarinan identiteetin etsintänä. Ahmed-Zahra jää tarinan/opetuksen havainnollistusvälineeksi, keinotekoiseksi pisteeksi, johon kaikki prosessissa ankkuroituu ja peilautuu. Ahmed-Zahra on alleviivatusti romaanihenkilö, paperia, kirjaimia ja sanoja niiden perimmäisessä merkityksessä. Ydin tuodaan kuorelle, näkyviin... ja mitä sitten tapahtuukaan?

Kirjallisuustiede on niin äärimmäisellä tavalla läsnä tässä teoksessa, että tekee mieli suorastaan nostaa teoria toimijaksi. Reseptioestetiikka pohjaa tekijän kuolemaan tai ainakin kulttuuriseen tekijän häivyttämiseen ja tekijyyden hajoamiseen, siirtymiseen vastaanottajan/tulkitsijan päähän. Tulkinta ja kääntäminen eli tarinanvälittämisen mekaniikka… Mitä tämä voisi tarkoittaa allegorisesti? Huomion kiinnittämistä kulttuurin ja ideologioiden murrokseen: tapojen ja hierarkioiden höltyminen, vanhojen ja uusien rakenteiden murtuminen, uskon ja olemassaolon olemuksen muuttuminen, paineenalaisena pakollinen assimilaatio, rationaalisen tietoinenkin kulttuurimuutos, muutos valtasuhteissa ja sosiaalisissa konstruktioissa? Toimijoiden yhteistyön korostuminen auktoriteetti-tekijän sijaan? Voidaanko rytmi ja tauot kerrontahetkien välillä, tarinan jatkumisen odottaminen ja lopulta odottamiseen kyllästyminen lukea suorana viittauksena Marokon yhteiskunnalliseen tilanteeseen?

Kirjan kohderyhmiä lienevät nykyaikainen (tai: 1980-lukulainen, 1980-luvulla vallinneita kirjallisuus- ja kulttuuriteorioita tunteva) länsimainen ja/tai länsimaissa toimiva yleisö. Tämä on korostetusti tarina eikä kirja, tarina tulkinnasta ja tulkinnan kohteesta; tämä on prosessi jossa tarina kasvattaa uuden kerroksen jokaisen uuden tason/tahon tulkinnassa. Nurin käännettyä sipulinkuorintaa. Näin ajateltuna kirjan voisi ajatella vertauttavan/törmäyttävän perinteet ja islamin 1980-luvun muodikkaaseen eurooppalaiseen (post)moderniin sekä tasa-arvoa hakeviin individualistista reseptiota korostaviin ajatussuuntiin ja postkolonialismiin. Ensin ajattelin yhdistelmän olevan todellakin äärimmäisen ikonoklastinen; mutta sitten aloin huomata yhtäläisyyksiä menneen ja nykyisen välillä.

Mielenkiinto itse päähenkilön, Ahmed-Zahran, perustason tarinaa kohtaan lopahtaa viimeistään Ahmedin vaimon kuoleman jälkeen. Silloin siirrytään eteenpäin Ahmed-Zahran identiteetin ja Marokon identiteetin tasoille, ja fokus ohjautuu yhä syvemmälle metakerroksiin. Päättämättömyys ja häilyvyys joka tasolla, sisäkkäiskuulijoiden ja -kertojien tulkintayritykset joilla jokainen haluaa antaa tarinalle omanlaisensa, oikeimmalta tuntuvan merkityksen tai nostaa ainakin sen päällimmäiseksi... Kirja muistuttaa Milorad Pavićin Kasaarisanakirjaa (1984): http://www.bookcrossing.com/journal/3411562/, joskin Kasaarisanakirjassa väline ja viesti, tarina ja kerronta tukevat toisiaan saumattomasti; kun taas Seitsemännessä portissa ne törmäytetään. Luku 10, "Kertoja jonka omat lauseet nielaisivat", voisi olla tietoinen interteksti. (Se muistuttaa tyylillisestikin Pavićia: kirjan kauneimmat 2,5 sivua.) Luvun 17, "Sokea trubaduuri", buenosairesilaisen (ailleurs!) kertojan taas onnistuin tunnistamaan Borgesiksi; mutta sitä, mihin henkilöhahmoihinsa Borges luvussa viittaa, en äkkiseltään pysty muistamaan. Kirjallisuushistoriallisia viitteitä bongaillessa ja arvaillessa voisi iloitella tunnin jos toisenkin... Oletan, että tarinoiden, tyylien ja tulkintojen mukana marssitaan melko villisti (jopa parodioiden?) jostain hyvin kaukaa nykypäivään. Oletan myös, että etenkin vanhimman kerrostuman intertekstit eivät välttämättä ole suomalaisille lukijoille yhtä tuttuja kuin Borges tai Pavić. Joka tapauksessa: myös intertekstuaalisuus tukee kirjan tasoja lävistävää teemaa merkitysjärjestelmien muutoksista.

Muuallakin, epäsäännöllisin välein niin kuin narratiivisesti häilyvässä teoksessa pitääkin, teksti on jopa pakahduttavan kaunista. Kerrontatasojen etäännyttävästä vaikutuksesta ja tietoisesta pohjanpudottamisesta johtuen kauneus jää puhtaasti esteettiseksi elämykseksi, ilmassa leijuvaksi. En jaksa olla kiusaantunut siitä, etten ymmärrä kulttuurisia merkitysjärjestelmiä tai osaa asettaa asioita aivan oikeaan kontekstiin, että luen väärin. Sehän taitaa olla aivan oletusarvoista. Kirja siis lopulta vapauttaa myös kulttuurisen lähtökohtansa sitoman lukijan (ja, ainakin omassa tulkinnassani, kaikkein piilotetuimmalla tasolla kyseenalaistaa ja kääntää päälaelleen sidontasuhteet ja -prosessit).

Kirjan loppuosa, sen jälkeen kun sadunkertojien tori on tyhjennetty ja länsimaistettu ja paikalle ilmaantuu kahdeksan kuukautta myöhemmin kolme uutta kertojaa, nousee sellaisiin sfääreihin, että osio oli pakko lukea kolmeen kertaan, joka kerta lähes henkeä haukkoen. Kieli on äärimmäisen runollista ja koskettavaa, jälleen puhtaasti esteettisessä mielessä, iloisesti vailla kulttuurista kaikupohjaa. Kaikki mikä vaatii muistamista; kaikki mikä on kiellettyä; kaikki mikä on häilyvää ja imaginaarista; kaikki mikä on polyfonista... Sehän on (myös) runoutta!

Tämä viimeinen portti on joka tasolla auki, avattu, avoin... Se on taso, josta käsin pääsemme halutessamme operoimaan jokaisella Ahmed-Zahran tarinaan yhtyvällä kerronta- ja tulkintatasolla. Jokainen, joka on lukenut Ahmed-Zahran tarinan, on viimeistään tässä vaiheessa osallistunut sen luomiseen (=tulkitsemiseen) ja antanut sille jotain itsestään.

Miten kertoa tällainen tarina? Miten vastaanottaa ja tulkita se? Miten suhtautua sisäkkäistarinan yleisön tulkintoihin ja olettamuksiin/odotuksiin tarinan juonen kehittymisestä? Miten suhteuttaa toisiinsa eri kertojien osin rinnakkaisetkin tulkinnat? Montako tarinaa tässä lopultakin on; vaiko vain yksi? Miten lukea sisäkkäisyleisön yläpuolella, metatason metatasolla? Millä tavoin tuo luenta poikkeaa sisäkkäistason luennasta? Ja, tärkeimpänä kaikista: miten teos muodostuu näiden tasojen ja suhteiden yhteisvaikutuksesta? Loppujen lopuksi "postmoderneilta" vaikuttavat reseptiot ovat olemassa myös ikiaikaisen sadunkerronnan ja suullisen perinteen ytimessä. Ehkä Ben Jellounin voisi nähdä tekstin avulla visioivan optimistista, tasa-arvoista tulevaisuutta, jossa perinteet kohtaavat mutta kaikesta huolimatta säilyttävät ominaislaatunsa, jossa sekä kirjallisella että suullisella perinteellä, kaikkien tarinoilla, on lopulta sijansa ja yhteisvaikutuksensa?

Omassa luennassani teos siis aukeaa syvimmällä tasollaan vahvasti postkolonialistiseen suuntaan… Saatan heitellä kirjan loppuosasta vielä lisää, kunhan saan sitä enemmän pureksittua.

Jotain tämäntapaista:

1) Mitä tapahtuu, kun kirjailija alkaa kirjoittaa kuin kirjallisuustieteilijä? Vääristyykö kirjallisuus silloin? Jos, niin mihin suuntaan?
2) Mitä kirjoitetulle sanalle tapahtuu, kun sen ottavatkin haltuunsa kertojat, suullinen perinne? Miten se vääristyy? Saako se vääristyä, tai pitääkö sen vääristyä kirjalllisuuden ja kulttuuri(e)n kehittyessä? Mihin kehitys ja emansipaatio johtavat? Vääristyykö perinne liikaa? Mitä on tai mitä voisi olla hybridisaatio? Onko parempi pidättäytyä perinteisissä tavoissa/vaatimuksissa vai emansipoitua ja pyrkiä nykymuodin mukaiseen tasa-arvoon, vaikka se olisi ristiriidassa perinteen kanssa ja muuttaisi perinnettä kenties peruuttamattomasti? Ovatko muutos, kehitys, emansipaatio lopulta mahdollisia (tai miten pitkälle ne ovat) ilman positivismia tai nihilismiä, arvotyhjiö-postmodernismia?
Ja 3) Kumpi painaa enemmän: perinteinen suullinen perinne vai "nykyaikainen" kirjallinen? Kummassa ääripäässä Ben Jelloun käy enemmän heiluriliikkeessään? Palaako reseptiota korostava metodi todella ohi kanonisoidun tekstin takaisin suulliseen, jossa jokainen kertoja ja kuulija lisää tarinaan jotain omaansa ja on oikeutettu niin tekemään? Vai rakentuuko kokonaan uusi kerronnan/olemisen kulttuuri, jonne jokainen hakee oikeutuksensa? Mitkä sen rajoitukset ovat? Onko uudelleenrakentuminen mahdollista vain imaginäärisessä ulottuvuudessa, mielikuvituksessa, kielessä ja tekstissä? Onko kieli tehokkaampi vapautumisen ja vapauttamisen kuin alistamisen ja kontrollin väline?
Ja peräti 4) Missä määrin tarinoiden kertominen länsieurooppalaiselle yleisölle alistaa tarinat siirtomaatavaraksi, kaupalliseksi feminiiniksi? Mitä eri viitekehyksestä lukeminen/kuluttaminen, tulkitsijan vapaa liikkuvuus, lopulta tekee tarinoille? Vertautuuko ylipäätään tulkitsemisakti, yhden merkityksen luominen ja kiinnittäminen, yhden ideologian/merkitysjärjestelmän tyranniaan, oli se sitten kolonialismia tai islamisaatiota?

Näitä asioita ei ratkaistu 1980-luvulla, eikä subjektien vapautumista ole visionäärien näkemissä mitoissa vielä koettu. Yhden/koko Ahmed-Zahra-tarinan tapaan on ehkä siirrytty/jääty elämään tarinoissa, kuvitteellisissa maailmoissa, todellisuuden muuttamisen sijaan? Toisaalta tarinat kertovat ja projisoivat itseensä aina etupäässä maailmasta, jossa ne kerrotaan. Minä uskon vahvasti siihen, että tarinoita tutkimalla ja tulkitsemalla siis myös voidaan ymmärtää, tutkia, opettaa ja lopulta muuttaakin vallitsevaa yhteiskunnallista tai ideologista todellisuutta.

Googlettelin ja sain selville, ettei Seitsemäs portti suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa samoilla teemoilla operoiva teos; ilmeisesti paljon lisää löytyy, mutta kirjailijat eivät yleensä ole Maghrebin ja/tai Ranskan ulkopuolella tunnettuja. Joka tapauksessa kirja oli minulle tämän vuoden parhaita lukukokemuksia.



BONUS (ääniraita)

Mieleen tuli jostain käsittämättömästä syystä musiikkivideo, yksi 80-luvun suosikeistani. Marokkoon ja Ahmed-Zahraan yhdistettynä videoteos on ainakin vinkeä. Kai tällainen pop-ikonoklastinen [! (!)] näkökulmakin sopii tarinankerronnan jatkoksi?
Eurythmics: Shame (1987): https://vimeo.com/211687311

HYTTYSTEN TANSSIA

Rea Lehtonen, Hyttysten tanssi

Suomi 100 runokirjaa -kirjasarja
Mediapinta 2017
96 s.




Hyttysten tanssi
kannattelee
ilmaa





Rea Lehtonen [oik. Rea Uotila-Lindqvist] on kääntäjä ja pirkkalaiskirjailija, joka kirjoittaa pienimuotoista, minimalistista runoa. Hänen teoksiaan ovat mm. Harmaan satama (ntamo, 2008) ja Samaa pimeää (ntamo, 2012).

Runojen lisäksi olen kirjoittanut tietokirjallisuutta.

Rea Lehtonen Pirkkalaiskirjailijoiden sivuilla: http://www.pirkkalaiskirjailijat.net/jasenet-l-o.htm
Rea Lehtonen Kirjasammossa: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha%253AInstance_ID1238927088492/
Rea Lehtonen Lukukeskuksessa: http://www.lukukeskus.fi/kirjailijavierailut/kirjailijat/lehtonen-rea/
Tieteen termipankki: Haiku / Rea Lehtonen: http://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:haiku
Hyttysten tanssi (Mediapinta, 2017): http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-719-8
Samaa pimeää (ntamo, 2012): http://www.ntamo.net/product/523/rea-lehtonen-samaa-pimeaa
Harmaan satama (ntamo, 2008): http://www.ntamo.net/product/62/rea-lehtonen-harmaan-satama


*
Tämä ilmestyi siis joulukuussa. Blogissa esiteltynä se onkin nyt hyvässä seurassa!

Useimmat kokoelman runoista kirjoitin monta vuotta sitten. Tuolloin niiden kanssa opasti mm. nepalilainen haikusensei Janak Sapkota, jonka kovan kritiikin suitsimana opin paljon uutta. Haikuja runoista ei muotonsa, logiikkansa ja sisältönsä takia tullut: lyhytrunon ja suoranaisen minimalismin suuntaan mentiin. Monimielisiä ja useamman tulkinnan kestäviä ne lienevät silti edelleen.

Osa runoista on tuoreempia, muutaman vuoden takaisia juttuja. Niitä olen muutamassa yhteydessä julkisesti lukenut.

Oma suosikkini kokoelman runoista on




Pienet jäljet
painuvat syvälle
milloin on haiku





Kirjaa saa kustantajalta, hyvinvarustetuista kirjakaupoista, kirjastoista tai minulta suoraan. Olisi mukavaa saada kuulla, millaisia tuntemuksia runot herättävät!

KÄÄNTÄMISESTÄ JA MUUSTAKIN

Kersti Bergroth, Salaisuutemme

Otava, Helsinki 1955
290 s.

Bergrothin siro ja kirkas tyyli on suomalaiselle kirjailijalle poikkeuksellinen. Pidin lopulta kovasti tästä kirjasta, sen ajattomuudesta ja näennäisestä, itsemääritellystä naiiviudesta. (Tarpeeksi korkealle nostettuna naiivius on taidetta.) Vaikea sanoa, löytyisivätkö sen esikuvat Ranskasta vai Saksasta: ilmaisu on ehkä enemmän ranskalaistyylistä, sisältö saksalaista? Kirjan kääntäjä-päähenkilö tosin on suuntautunut englantilaiseen ja saksalaiseen kirjallisuuteen.

Lieneekö muuten kyseessä ensimmäinen suomalainen käännöstyötä käsittelevä romaani?

*
Kirjan ansiot ovat kiistatta suuret verrattuna moneen nykykirjaan ja lukuromaaniin. Tyyli, kirkas ja selkeä, jopa naiivin koruton lause, sytyttää loiston juoneltaan ohueen tarinaan.

Henkilöhahmojen ihanteellisuus sen sijaan ärsytti; ja hahmojen toiminta eri tarinan/tarinoiden tasoilla oli sekavaa. Viittaukset Vanhaan Testamenttiin toistivat itseään jopa niin pitkälle, että jotkin niistä saivat epäilemään latojan erhettä, varsinkin kun viitteille ja viittaussuhteille ei toistosta huolimatta muodostunut kehittyvää merkitystä. Samoin taustalla kummitteli jonkinlainen jäsentymätön ideologinen pohjavire, joka pyrki etenkin loppua kohden häiritsevästi esille.

Kummasti kirjan pikkuviat ponnahtivatkin tänään etualalle, paikoin jopa niin että itse kerronnan kuulauteen ei jaksanut keskittyä aivan sen ansaitsemalla tavalla. Otteet Hildan päiväkirjasta olivat hienoa luettavaa, mutta niiden esiintyminen nimenomaan päiväkirjaotteina, sirpaleina ja keinotekoisina filosofiasaarekkeina, ärsytti. Mieleen tuli useamman kerran, eikö näin hienoista aineksista olisi syntynyt parempaa kokonaisuutta. Tarkoitan ehkä jollain lailla "suurempaa", aikuisempaa merkkiteosta; tai ehkä vaistomaisesti yritän vain hamuilla sitä perinteisempää, vahvempaa keskusrakennetta ja -juonta. Nyt esimerkiksi sellaiset kirjalle tyypilliset kuvaukset kuin He kulkivat siinä valon ja hämärän sykinnässä ikään kuin vilahtaen näkyviin ja kadoten taas. loivat lähinnä esteettis-filosofeeraavan nuorisoromaanitunnelman (tyylillinen jatkumo vaikkapa Merja Otavaan ja Sarri Niroseen).

Mutta ehkä juuri siinä piileekin koko kirjan merkitys: kääntämisen absurdi näkymättömyys ja näennäinen pienuus, käännösprosessien ja yleensä jatkuvien prosessien kuva?

Säilytän tätä edelleen pysyväiskokoelmassani, koska ajatukset käännöstyöstä ovat tärkeitä jo historiallisinakin dokumentteina.

AINOAT

Merete Mazzarella, Ainoat todelliset asiat

Tammi, 2012
Suomentanut Raija Rintamäki

Takakansitekstit hirvittivät. Kirsi Piha ja Kymen Sanomat, ”elämän rauhallinen rutiini [–-] mullistui uuden rakkauden myötä” ja ”kaikkea valaisee ilo uudesta rakkaudesta”. Tähänkö on tultu, kun Merete Mazzarellan tapaista kirjailijaa pitää myydä mainosfraasein ja pahimmin mahdollisin latteuksin?

Lukiessa sitten huomasin toistavani Kirsi Pihaa. Ainoat todelliset asiat on mahdollisesti Mazzarellan paras kirja.

Ensimmäistä kertaa teemat, aiheet ja tuokiokuvat liittyvät äärimmäisen hiotusti ja delikaatisti yhteen. (Tekisi mieli sanoa jopa ”saumattomasti”, mutta silloin kyseessä ei enää olisi taideteos.) Työ- ja ihmissuhdemoraali ja -politiikka rinnastetaan ovelasti, mutta ei aivan kritiikittömästi. Assosiaatioiden logiikka on betoninluja. Puolustuspuhehan kirja on, niille jotka kritisoivat Mazzarellan uutta avioeroa ja avoliittoa.

Uuden ihmissuhteen yksityiskohtia ei repostella, ollaan yllättävänkin vaiteliaita itse asiasta. Aihe ei ole arka; luultavampaa on, että käsittelytavalla halutaan todistaa, miten eri tavoin faktoja, ”totuutta”, voidaan näyttää, miten totuuksia on aina monia, missä on toden ja kaunistelun, valheen raja, miten näkökulmilla voidaan pelata. Ja mitä lopulta jää jäljelle, kun turhaksi todistettu poistetaan? Japanilaisen estetiikan mukaan: ytimessä on tyhjyys. Kirja on siis myös peli, tai peliohje: jonkinlaista silmälappujen tai pelinappula-asetelmien binäärilogiikkaa. Kertoja haluaa pelata itsensä puhtaaksi — tarkastellen samalla peliprosessia sisältä päin.

Günter Grass ilmoitti 86-vuotiaana lopettavansa kirjoittamisen. Hän ei katsonut kykenevänsä enää keskittymään 6-7 vuoden pituiseen luomisprosessiin, vaan aikoi vastedes omistautua kuvataiteelle. Mielestäni Grassin tuotanto on hioutunut huippuunsa 2000-luvulla.

Mazzarella, 68-vuotias, jatkaa eläkeläisidentiteettinsä luotaamista ja on omaksunut (ainakin tuotannossaan!) vanhuksen roolin. Tekstiä leimaavat entistä vahvemmin vanhuus, sairaus ja kuolema. Kysymys kuuluu, jääkö hänelle enää kirjoitettavaa seuraaviksi vuosikymmeniksi? Sitäpaitsi: miten valheellinen tuo omaksuttu, korostettu identiteetti on? Miksi se on valittu, mitä peittämään, miltä varjelemaan? Ehkä seuraava kirja kertookin halusta dynaamisuuteen, ajassa mukana pysymiseen, epätoivoiseen pyrkimykseen pois periferiasta.

PAKKASHUONE

Jukka Pakkanen, Huone taivaan kellarissa
Gummerus, 1988

Vuonna 2048 Euroopan hiipuva sivistys on keskittynyt Alueelle, tyhjien talojen ja autioiden katujen maisemaan, jonka yllä erottuu vain valvontajärjestelmän punainen valo. Korkealla huoneessaan tekee työtä Daniel Grahn, kirjailija; hän tutkii historiaa, isoisänsä papereita, ja kiinnostuu terrorismin suhteesta yhteiskuntaan. Rakkaussuhde vie hänet vierailulle erikoiseen reservaattiin pohjoisessa - sen nimi on Suomi. Mutta kirjailijan työ hyytävässä totalitaarisessa maailmassa käy vaaralliseksi ja Daniel Grahn joutuu vähitellen yhteiskuntansa hillityn terrorin kohteeksi.

*
Juonen ja kerronnan puolesta hyvinkin "mitätön" pakkanen tällä kertaa; pelkkää luuta eikä luun päällä lihaa nimeksikään. Oliko tällainen toiminnasta riisuttu romaaninrakennustyyli joissain piireissä muotia 1980-luvun lopulla, vai kaluaako Pakkanen sitä vain sen vastakohtia kritisoidakseen? Tiedämmehän jo, että Pakkanen tosiaan syväluotaa valittuja genrejä ja historian/kirjallisuushistorian kausia sisältä päin, erittelee niiden ominaisuuksia ja, tulkinnasta riippuen, osoittaa ne analyysillään joko tyhjiksi tai täysiksi...

Mitättömyyttä alleviivataan tässä Auruksen tapauksen laajennusosassa sen verran useasti, että viimeistään kirjan loppupuolella lukijalle on selvää, että illuusio on tahallinen ja että teosta on tulkittava juuri siitä lähtökohdasta. Epäonnistumisesta ei ole kyse: tulkinnasta nousee tyhjälle tarinanaihiolle tietty eheys, päästään jälleen osallisuuden teemaan (reseption tasolla lukijan aktiivinen osallistuminen; juonen tasolla tulkinnat ja väärät tulkinnat). Mutta se ei riitä, ei riitä tällä kertaa kannattamaan kokonaista rauniota. Tässä täytyy olla takana jotain muutakin.

Kirja ei tuo mitään uutta, ei Pakkas-kirjojen kokonaisuuteen, tulevaisuusdystopiagenreen eikä paljon muuhunkaan. Hämmästyttävän tarkkanäköinen yhteiskuntakritiikki tuli jo nähdyksi Auruksessa: nyt asiaa kerrataan aivan jostain muusta syystä. Tuntuma on kuin vettä; "mitätöntä" vettä, "pelkkää" vettä, mutta myös "helpottavaa" vettä, "virkistävää" vettä, "puhdistavaa" vettä, "hyvää, vanhaa kunnon" vettä... Ja symbolismi on tahallista, jopa erittäin taitavasti tarinan tasolta peilautuvaa. Teoksen lähtökohtien ymmärtäminen näyttäisi vaativan tutustumista tuon ajan kotimaiseen kirjallisuusdebattiin. Hölskytäänkö suorastaan Sianhoito-oppaan jälkimainingeissa? Kirjoitusajankohtaan muodikkaan reseptioestetiikan? Alkusitaatteina annetaan lisäksi avaimiksi Jumalan teatteri ja Max Weberin byrokratiateoria... Oliko siis Suomen kirjallisuuden/taiteen=toisinajattelun kenttä käymässä autioksi, hengettömäksi, roskaiseksi ja jälkijättöiseksi vuonna 1988? Alkoiko se suorastaan tehdä omaa olemassaoloaan mahdottomaksi?

Joo... Kyllä ovela on mieheksi tuo Pakkanen!

PAKKASPÄIVÄ

Jukka Pakkanen, Hotelli Destino
Kirjayhtymä, 1983

Niinhän siinä kävi, että tämäkin jukkapakkanen tuli luettua yhteen menoon, sohvalta juuri nousematta.

Komea, eksaktin selväpiirteinen romaani.

Minulle kummitteli lukiessa Dino Buzzatin Muuan rakkaus (Un amore, 1963). Eksistentiaalisesta ja/tai sosiaalisesta vieraantuneisuudesta kirjoittanut Buzzati, koska Pakkanen käyttää tässä samoja tehokeinoja: miltei mekaanista toistoa, suoraviivaisia naisen/seksin tematiikkaan liittyviä symboleita, pelkistettyä sivullisuuden tuntua.

Kirjassa korostuu romanttishenkisen ihanteellisuuden ja historiapainotteisen eurooppalaisen sivistyksen (= kertoja) kritisointi, niiden vastakkainasettelu nykypäivän valta- ja sotapolitiikan, terrorismin ja toiminnan kanssa. Italiahan on ironisesti yhtälailla eurooppalaisen sivistyksen kehto ja kauneudenpalvojien mekka kuin jatkuva poliittisen terrorismin ja anarkismin, "kuoleman näyttämö". Ihanteellisuutta voi olla kahta, usein toisilleen täysin vastakkaista lajia: esteettistä (kertojan) tai poliittista/ideologista (Aldon ja Carlan). Ovatko kauneusarvot ikuisia, puolustamisen arvoisia, vai petollista silmänlumetta, joka estää näkemästä poliittista todellisuutta? La bella Italia vertautuu näin naiseen, naaraaseen, ainakin kertojan mielessä. (Ja mitä kaikkea Euroopan klassisista patriarkaalisista arvoista saisikaan irti feministisen tulkinnan keinoin!)

Vaaran aavistus sinänsä levollisessa, maalauksellisessa maisemassa; valon ja varjon kontrastit... Pakkanen käsittelee nyanssejaan ehdottomalla varmuudella: kirjan ensi sivuilta tekstin näennäisestä kuulaasta kauneudesta, esteettisyydestä, tunkee läpi myös häivähdys valheellisuutta, kliseisyyttä ja pateettisuutta. Tuota myrkkyä on annosteltu täsmälleen oikea määrä, jotta lukija häilyy eikä pysty päättämään, kummalle puolelle asettuu: onko kertoja sympaattinen vai pelkästään nolo hahmo.

Tuhon maalailu ja Euroopan kiristynyt ilmapiiri ovat mielestäni jopa enemmän kotonaan nykyajassa kuin Hotelli Destinon julkaisuvuonna (1983). Yhdentynyt Eurooppa on vapautunut suurvaltojen valvonnasta ja kohonnut itse talousmahdiksi. Euroopassa, kuten missä tahansa suurvallassa, piilee kuitenkin aina särö — ja ääriliikkeiden on helppo saada jalansijaa taloudellisesti vaikeina aikoina. Mahtoiko tuo pelko jäytää eurooppalaisia niinkään 1980-luvun alussa, edes tulevaisuusdystopioiden muodossa? Tai ehkä se ilmeni Italiassa rajumpana kuin Suomessa? Joka tapauksessa: Pakkasen tarkkanäköisyyttä ja monialaista sivistyneisyyttä voi vain ihmetellä. (Mitä se taas kertoo aikamme rappiosta? Tuho alkaa sivistyksen rappiosta.)

Myös pakkaskirjojen henkilöiden ja paikkojen keskinäinen verkosto alkaa tihetä!

P.S. Ensimmäinen sana, jolla osasin kuvata romaania, oli juuri 'komea'. En tiennyt, että Hotelli Destinoa on arvosteltu komeaksi muuallakin. Googlettamalla sain selville, että Arto Virtanen on kuuluisassa aikalaisarvostelussaan käyttänyt juurikin samaa adjektiivia.

P.P.S. Tiedättekö, mikä on parasta kuunneltavaa tämän kirjan päälle? Ajatellaan lyriikoita ja sävelkulkuja oikein ironisesti ja laitetaan pyörimään Toto Cutugnon Insieme:1992 tai Al Banon ja Romina Powerin Felicità.

KOKO KONTEKSTI

Elif Shafak, Kirottu Istanbul

498 s.
Gummerus, 2012
Suomentanut Maria Erämaja

Joo, tykkäsin tästä. Ei ehkä aivan kovinta maailmankirjallisuuden kärkeä, mutta hyvää yritystä siihen suuntaan kyllä.

Pidin pääasiassa siitä, miten moniulotteiseksi ja -kerroksiseksi sukutarinan kudelma muotoutui. Pintakeveyttä ja syvyyttäkin löytyi mukavasti ja jopa erikoisella tavalla vaihtelevasti, samoin aukkopaikkoja lukijan itse täytettäviksi.

Aineksia tässä olisi ollut paksumpaankin kirjaan tai kirjasarjaan. Nyt esimerkiksi Asyan eksistentialismi jäi kovin ohueksi, pelkän maininnan tasolle (tai ehkä koko ismi hänellä olikin pelkkää pintaa, kokeilua, postmodernin sirpaloituneessa, siivuttuneessa ja moniarvoisessa maailmassa?); samoin viitteet Amyn/Armanoushin itäeurooppalaisen kirjallisuuden tuntemukseen. Molemmat tytöt oli kaikesta huolimatta, vaikka tarina huipentuu heihin, piirretty hyvin ohuella viivalla – takaa ja ympäriltä korostui sitäkin enemmän suku, sukupolvien perintö, koko konteksti, Istanbul.

Viitteitä ja viittaussuhteita, niiden vetämien viivojen kehimiä identiteettejä, identiteettejä paikassa ja ajassa; niin, siinäpä tämän teoksen idea taitaakin olla. Toteutus on kaikessa sirpaloituneisuudessaan eheä ja elävä ja hyvin lähestyttävä.

Pakotettu juonirakenne ja liiallinen ohuus kuitenkin lievästi ärsyttivät, päästivät liian helpolla, tuntuivat kauneusvirheiltä. Kirjan heikoin luku oli ensimmäinen; tosin se pitääkin lukea uudestaan kirjan loppuun päästyä, jolloin se aukeaa aivan eri tavalla. Heikko avaus on oikeastaan yllättävää nykykirjassa – kuinkahan moni on lopettanut kirjan lukemisen siihen? (Itse melkein haksahdin: teos vaikutti aivan liikaa viihdekirjalta.)

Koko ajan mukana pyörivän Kunderan funktio typistyi yleisesti tunnettujen teosten nimiin (Olemisen sietämätön keveys, Identiteetti, Tietämättömyys, Kuolemattomuus). Kaiken kaikkiaan en pitänyt siitä, millaisena rautalankavääntönä mm. itäeurooppalaisuus ja moneen kertaan mainitut juutalaiset vedetään vertauskohtana mukaan – vertauskohtana, jonka luomiseksi riittää pelkkä sana 'itäeurooppalainen' tai 'juutalainen': vaikka totuus tietysti on, että näihin historioihin verrattuna harva tuntee armenialaisten tarinan.

Banaalein havainto olivat kirjan lukujen nimet: jämäkästä luettelosta muodostuvat tietenkin ne asure-jälkiruoan valmistusaineet, joista viimeinen tuo mukanaan "yllätysjuonenkäänteen".

Kaikesta huolimatta lukijan tekee mieli jatkuvasti puolustella tekijää: samoin kuin Istanbul, myös me lukijoina hyväksymme ja ymmärrämme koko kirjon keveästä raskaaseen, kauniista kömpelöön ja tärkeästä banaaliin, ja luomme kaikista näistä aineksista jotain itsellemme tärkeää.

En ole aiemmin tutustunut Elif Shafakin teoksiin. Turkin ja Armenian tuntemukseni on myös heikkoa, joten lukukokemus erittäin tietoisesti kulttuurituristina toki piristi ja havahdutti sekin. Näin mukaan kietoutui myös vastaanottajan pään turismiolemuksen pohdinta, identiteetin pohdinta, näkökulman pohdinta... Monella tasolla kokonaisia maailmoja avaava teos toimii siis Suuren Kirjallisuuden tapaan (tapaan, mutta ei-aivan-sellaisena).

ROOMA

Viivi Luik, Varjoteatteri

Tammi, 2011
Suomentanut Anja Salokannel

Roomasta olen viimeksi lukenut syvällistä vuodenvaihteessa, teinivuosien ihanan kirjekaverini Daniela Cascellan kirjan En Abîme (2012): http://www.zero-books.net/books/en-abme-listening-reading-writing-an-archival-fiction

Olen käynyt Roomassa viimeksi teininä. Silloin kaupunki teki Valtavan Vaikutuksen; nykyään ajattelen ehkä laimeammin.

*
Pidin kovasti tästä kirjasta ja haluan säilyttää sitä ainakin vielä jonkin aikaa pysyväiskokoelmassani. Se tulee varmasti luetuksi vielä muutamaankin kertaan.

Ensimmäisten lukujen perusteella odotin oikeastaan jotain vielä loisteliaampaa ja syvällisempää. Kirjan keskiosa asunto-ongelmineen ja henkilöstereotyyppeineen haihtui paikoin jonnekin pintapuolisuuksiin, minne en olisi sen halunnut joutuvan; enkä oikein päässyt sisään loppupuolen toistuvaan kerjäläisteemaan. Italiassa ollaan ja kristinusko on mukana ohuenohuena tematiikkana; lopetusluvussa toki harpattiin jo Jiddisches Theateriin ja aivan toisille tasoille... enkä pysty päättämään, haluttiinko äkkinäisesti livautetulla yksityiskohdalla sanoa jotain syvällistä ja painavaa ja koko kirjan sanomaa avaavaa. Viron lähihistoriaa Luik käsittelee äärimmäisen taitavasti (kyse ei olekaan Roomasta tai Berliinistä, vaan intiimisti virolaisuudesta), mutta lopulta koko (varjo)teatteri muuttuukin ensin juutalaiseksi tai sitä kautta yleisinhimilliseksi? Varjoteatteriko se vasta paljastaa todelliset valta- ja alistussuhteet maalailevan julkisivun illuusioiden takaa?

Aloitusluvut jo yksinään nostavat kirjan todellisten helmien joukkoon. Minulla on paha tapa taivutella merkityksellisten sivujen reunoja koirankorville. Tästä kirjasta kääntyivät erityisesti sivut 45 ja 47, mutta lopulta yksikään irrallinen lause ei kiteytä vaikutelmia:

Vasta sitten kun ne paikat ja seudut ovat kadonneet maan päältä, katoavat myös niihin liittyvät ajatukset. Siitä syystä valloitetuissa maissa hävitetäänkin ensin kaikki entinen, hajotetaan maan tasalle ja rakennetaan uudelleen. Ajatuskin katoaa, kun ei ole enää jäljellä paikkaa jossa se on ajateltu.

Voi kiertää ympäri maailmaa, mutta sitä kuitenkin elää siellä minne kuuluu omien ajatustensa ja ajatusmaailmansa kautta. Vasta silloin kun ajatukset muuttuvat, pääsee toiseen paikkaan.
(s. 45)

[K]ukaan ei asu missään sattumalta vaan siksi, että sellainen elämä sopii hänen luonteenlaadulleen. (s. 47)

Sitaatit muuten vaikuttavat kontekstista irrotettuina äärimmäisen poleemisilta! Suosittelen siis lukemaan kirjan ennen johtopäätösten tekemistä. Itse etsin lisää Viivi Luikia kirjastosta. Innostuin.

*
Daniela Cascellaan verrattuna Luik on selkeäsanainen ja helposti, nopeastikin luettava. Vaikka "paikan hengen" ja identiteetin kokemusta kuvataankin usein runollis-esteettisin sanakääntein, ajatus kulkee vaivatta ja lukijaa ajatellen sopivan vikkelästi eteenpäin.

Jonkinlaisia yhtymäkohtia Luikin ja Cascellan väliltä kuitenkin löytyy: menneisyyden, historian spiraaleina ja esiinnousuina, paikasta ilmaisuvoimaisena entiteettinä. Cascellan Roomaa:

As I walk South-East, heading toward a cemetery, some verses return: a voice returns to via Appia. It speaks of watching the twilights and the mornings over Rome as acts of Posthistory,

to which I bear witness, for the privilege of recording them from the outer edge of some buried age.

(En Abîme, s. 21)

PINTAA SYVEMMÄLTÄ

Mindele London, Paljetit kuin peilit
Atena, 2004

Koppasin Mindele Londonin mukaan kesäisestä bookcrossing-miitistä Tampereen Tallipihalta, ja luin ranskalaistyylisen sippoista ja kooltaankin käteensopivaa kirjaa heti bussimatkalla kotiin.

Tämä taitaa olla sellainen tyylitellysti vanhahtava ja kaikella nahkeanvanhentuneella, niin tyyleillä, ilmiöillä kuin asenteillakin, pelaava kirja. Kai tarkoituksena on peilata mahdollisia omia, vanhoja ja pölyisiä käsityksiämme, ennakkoluulojamme ja arvostuksiamme. Mutta mullistaako näkökulma sinänsä mitään? Juutalaisten representointi "erikoisina" kuuluu samaan kategoriaan kuin tohtorinna-pokkurointi tai vanhanajan vaatturimestari; kehitys on kehittynyt, emme tarvitse kirjaa kertomaan meille sitä.

Vai tarvitsemmeko sittenkin, taas, asenteiden uudelleen jyrkistyttyä ja kangistuttua?

On tärkeää ja mielenkiintoista pohtia, mitkä vanhan maailman arvoista ovat edelleen säilyttämisen arvoisia, millä perustein valitsemme nuo arvot, ja minkä katsomme oikeuttavan valintamme. Vanha muotiliike kauniissa talossa vai nykyaikainen monitoimihalli/parkkitalo? Asiakaspalvelun rituaalit vai markettiliukuhihna? Omituiset perinteet vai tasapäistävät nykyarvot? Arvoliberaalius vai ortodoksia? Mitzvojen noudattaminen vai assimiloituminen? Pintakuori vai sisältö?

Ja "Paljetit kuin peilit". Tarina(t) pakotta(v)a(t) pohtimaan molempien merkitystä. Mitä tarkkaan ottaen ihmisen pintakiilto peilaa? Katsojan, eli ne toiset ihmiset ympärillämme? Näkevätkö toiset ihmiset ulkoisen olemuksemme kautta oman itsensä, eivät suinkaan meitä? Millä tavalla paljetit itse asiassa sokaisevat, tai aukaisevat silmiä? Peileissä näemme yleensä vain oman itsemme; mutta mitä tapahtuu, kun tajuamme näkevämme oman itsemme? Tai: näemmekö joskus paremmin ilman peiliä; missä tilanteessa olemme ilman peiliä? (Juutalaisen tavan mukaan surutalon peilit peitetään. Silloin jokainen katsoo vain syvälle sisimpäänsä, ei hae peilattavaa, tai joutuu tulemaan tietoiseksi yhden peilin häviämisestä todellisuuden edessä.)

Karu kysymys voi olla, mitä paljettikirjan luenta peilaa: vastassa tekstiä lukiessa ovat vain omat asenteemme.

Siis: kun luemme kirjasta, aivan ilman ironiaa, vaikkapa olettamuksen Johtaja Lyx oli muutenkin hiukan erikoinen. Mutta siihen oli luonnollinen selitys: mies oli juutalainen -- tai näin ainakin väitettiin (s. 11), onko silloin "hiukan erikoinen" a) johtaja, b) kertoja, c) (juutalainen) kirjailija vai d) oma asenteemme?

Kirja kutsuu lukemaan Toiseuden näkökulmasta. Eikö Toiseus pelkällä olemassaolollaan, sillä että se vaatii Suhtautumista, toimi peilinä? Paljettien viisteet peilaavat kaleidoskooppimaisesti moniin suuntiin: joka puolelle ympärillemme, kanssaihmisiin, maailmaan, miljooniin erilaisiin näkemyksiin. Pidän erityisen paljon siitä, miltä tämä pienikokoinen kirja nyt, karikatyyrimäisten henkilöhahmojen takana (niiden ansiosta tai niistä huolimatta!), alkaa vaikuttaa: vertauskuvalta. Siltä, miten maailmassa ollaan ja miten maailmassa pitäisi olla toisten kanssa; surussa ja ilossa, paljeteissa ja peileissä, paljeteitta ja peileittä.

Minusta tämä on nopeastikin tulkittuna huimasti syvällisempi kirja kuin takakannessa luonnehdittu "naisten ajatuksia kauneudesta, miehistä ja elämän kulisseista".

Nojoo. Pääsin bussiköröttelyn aikana vasta sivulle 47, joten kirja voi tarjota vielä vaikka mitä yllätyksiä. Tai erikoisuuksia. Kiehtova se ainakin on.

*

Luin tämän loppuun rannalla istuskellessani. Edellä kirjoittamaani ei tule paljon lisättävää.

Ranskalaisen niukasta ja julman piikikkäästä tyylistä tulee mieleen Irène Némirovsky, josta myös kovasti pidän. Tämä on "pieni suuri romaani", paljon asiaa pinnallisuuden valepuvussa. Eleganssi olisi ollut täydellinen, ellei mukaan olisi harmittavasti pujahtanut kirjoitusvirheitä: Donna Karen, Prince of Wales Chech, Dreis Van Noten, bar miztwa. Ehkä virheisiinkin kätkeytyy piikki: tällaista on suomalainen "eleganssi"...

Henkilöhahmoja kirjassa on vilisemällä, ja jokainen luku toimii sinällään pienoisnovellina. Minusta luvut muodostavat kiintoisan kokonaisuuden, kummajaisten/"kummajaisten" sirkuksen (tai: peilitalon!), eikä löyhyys haittaa: päinvastoin.

Pidin siitäkin, miten tekstiin on siroteltu juutalaisia yksityiskohtia. Osa viittauksista on varsin kätkettyjä: niitä on kiintoisaa bongailla. Esimerkiksi shatnez-kielto: johtaja Lyxin liikkeessä on kaksin verroin sopimatonta epäillä tekstiiliä villasekoitteeksi! -Kovin sirottuneena, suorastaan pölyksi jauhautuneena näyttäytyvä juutalaisuus vertautuu kaiken aikaa menneeseen aikaan. Johtaja Lyxin etunimetkin ovat Isak Abbe [kaiketi Abraham]: mutta hänellä ei ole poikaa, ei ole Jakobia, ei seuraajaa, ei jatkuvuutta. Kolmannen patriarkan puuttuminen on kuin rikkinäinen tuoli, jota toisaalla teoksessa yritettiinkin työntää vaivihkaa sivuun. Mollisointuisuus puhuttelee ja herättää pohtimaan jo yllä kirjoittamaani: mitkä traditiot ja ns. menneen ajan ilmiöt ovat säilyttämisen arvoisia, miten valinta tehdään ja miten säilyttäminen voi onnistua? Miten saavuttaa aito jatkuvuus museoitumisen sijasta?

Pidän kiertävän bookcrossing-kirjan hetken aikaa itselläni; se varmasti tulee luettua vielä toiseenkin kertaan, ja kolmanteen. Tällaiset keskustelut kirjan kanssa ovat harvinaisia ja ehdottoman tervetulleita.

PUHUTTAVAA!

Aino Kallas, Marokon lumoissa

49 syväpainokuvaa
Otava: Helsinki 1931
Sidottu, 173 s.

Hävettävä lähtökohta oli se, etten tiedä Marokosta juuri mitään. Arabi- ja islamilainen kulttuuri yleensä ovat minulle terra incognita, puhumattakaan Marokon ominaislaadusta. Poikani muisti, että Tuhannen ja yhden yön tarinoissa siellä asui paha taikuri, joka yritti anastaa Aladdinin taikalampun.

Kauhunsekaista kutkutusta tunsin ennakoidessani, millaisia elämyksiä Marokko on mahtanut antaa 90 vuoden takaiselle (nykynäkökulmasta vielä naiivimmalle ja epäkorrektimmin asennoituvalle, "etäisistä, eksoottisista maailmoista" maalailevalle) matkaajalle, etten suorastaan sanoisi turistille. Vaikka, tai ehkäpä juuri siksi että kirjailija on tunnettu balladimaisesta, historiahakuisesta tyylistään. Ehkä tapaamme montakin Aladdinin taikuria, dervissiä ja dybbukia; enkä todellakaan tiedä, miten nykylukijana selviän niistä.

***
Kirja oli alusta asti hidasta ja vaikeaa luettavaa. Vaikeaa siksi, että 1920-/1930-luvun ja nykyajan ideologioiden ymmärtäminen yhdessä (tai erikseen!) vaatii yllättävän kurinalaista ajatustyötä.

Vanhentuneita asenteita on helppo kirjasta osoittaa ja niille kaikkitietävänä omasta horisontistamme irvailla. Kaukomaiden eksotisoinnista hypätään suoranaiseen kaukomaiden demonisointiin: sivulla 13 saavutaan Tangeriin, Marokon [so. helvetin?] esikartanoon! Tavataan berberinaisia, kuin mitäkin takaperoisia kenguruja; neekerinaisia, pahinta paarialuokkaa, tikkusäärisiä, luunlaihoja, kitukasvuisia, viheliäisiä olentoja; ja juutalaisia, verenhimoisia, viekkaan julmia, valmiina vaikka toisen rinnasta saatavansa leikkaamaan. Malaijeja, ihmisrottia, epätodellisia metsän menninkäisiä, lintukotolaisia, hiiriä, nukkeja, tavataan Southamptonin satamassa, matkan ollessa vasta aluillaan. En edes pääse täysin vakuutetuksi heidän inhimillisyydestään. [--] En pysty käsittämään, että nämä [--] nuket saattaisivat tuntea inhimillisiä sielunliikkeitä, rakkautta, vihaa, tuskaa ja kuolemanpelkoa. Ulkomaalaiset ovat kertojalle alempia eläimiä; hän kuulee jopa tangerilaisten autojen selvästi mukailevan aasin ääntä. Provosoitunut nykylukija hymähtää. Milloinkas sitä lopulta päästiinkään yksimielisyyteen siitä, että naisellakin on sielu? Että juutalaisilla ei ole sarvia ja häntää? Tai että ei-juutalaisten suussa ei törrötä ylimääräisiä hampaita?

Kieleen piiloutuu paljon. Onko kertojan kieli tietoisen ideologinen keino vaiko naivistinen tyylikeino? Merkitykset ja tarkoitteet alkavat jo 90 vuodessa hävitä nykylukijan ulottumattomiin. Emme osaa sanoa, millaisen emootio- tai arvolatauksen 'ihmisrotta' olisi saanut Aino Kallaksen oletuslukijan päässä, ja mitkä vallitsevat ideologiat olisivat saaneet lukijan näin ehdollistumaan.

Ilmiselvä vaikeus on myös se, että Marokon historiaa, arabikulttuuria ja islamia tuntematta on vaikea ottaa kantaa kirjassa esitettyihin väitteisiin ja vaikutelmiin. Tulkinnan konteksti ja reviiri pitää hakea jostain muualta.

***

Aino Kallaksen aikana suomalaisten omanarvontunnolle oli tärkeää propagoida maailmalla kuvaa eurooppalaisesta suomalaisesta, skandinaavisesta suomalaisesta. Eikä ainoastaan maailmalla, vaan myös Suomessa, suomalaisten keskuudessa. Ikkunat auki Eurooppaan ja Suomi näyteikkunaan! Virossa oli käsittääkseni samanlaisia pyrkimyksiä, vaikkei virolaisia kai aivan mongoleiksi luokiteltukaan.

Tuli Elovena-tyttö ja missikilpailut, tuli Ester Toivonen ja muut sertifioidut kaunottaret. Aino Kallas itse tunnettiin hyvin kauniina: hän edusti dramaattista, vakavaa keskieurooppalaista kirjailijatartyyppiä, joka sopi sekin vallitsevaan ihanteeseen. Silti: matkaajan oma kuva olisi sopinut kirjan kuvaliitteiden joukkoon: aika olisi tehnyt tehtävänsä ja paljastanut ehkä jotain inhimillisesti tärkeää.

Olen aina ajatellut Aino Kallaksen olleen tyylitaituri paitsi romaaniensa, myös oman ulkonäkönsä ja imagonsa suhteen. Hän puhui maailmalla myös Viron ja virolaisen naisen puolesta: kauniin ja monipuolisesti sivistyneen, rohkean ja vahvan, historiastaan ja kulttuuristaan tietoisen.

Kuitenkin: taituruus edellyttää tiedostamista, näkemistä pintaa syvemmälle, vaikuttimien ja vaikutelmien ymmärtämistä ja taitavaa manipulointia. Jos kirjailija muuttuu täysin sokeaksi näennäisen pienen yksityiskohdan edessä, kadottaa keinonsa kohdatessaan Toiseuden, ei kykene löytämään tyylin järjestelmää muotojen ja värien runsaudessa silloin kun koodisto ei ole hänen omansa... silloin on saavuttu rajalle, jota ei määrittelekään yksin kirjailija, vaan aika ja kulttuuri, zeitgeist ja ideologia.

Ideologiset rajat ovat taas pinnalla nykypäivän debateissa. Nyt ei kuitenkaan olla yksisilmäisiä eikä naiiveja, ainakaan moista eivät myöntäisi itseään valistuneina pitävät keskustelijat. Nytkin vastakkain ovat moniarvoisuus ja pitkälti homogeenisen yhteisön arvot. Pluralistiseen maailmankuvaan kuuluu näkemys rajojen venyttämisestä ja hyväksymisen, suvaitsemisen politiikasta; kyse on siitä, mihin raja vedetään vai tarvitseeko sitä vetää ollenkaan. Aino Kallaksen ja 1930-luvun alun tapauksessa mietin, eikö ihmisen maailmankuva muutu pakosti moniarvoisemmaksi kulttuuriympäristön laajentuessa tai radikaalisti vaihtuessa? Erilaisuuden, Toiseuden kohtaamisen, kokemuksen ja prosessoinnin luulisi olleen Kallaksille tuttua. Olihan kirjailija vaihtanut kotimaansa Suomesta Viroksi ja kielensä suomesta viroksi ja sittemmin viettänyt vuosia Euroopassa... Aino Kallaksen teksteistä on huokunut ymmärtämys ja sympatia Viroa ja virolaisia kohtaan, kulttuurisesti, historiallisesti, kansatieteellisesti ja geneettisesti erilaisina kuin suomalaiset mutta tasa-arvoisina, ei ollenkaan hierarkisoiden, ei vähätellen, ei "pikkuveljitellen"? Aino Kallakselle Raja näyttääkin mukailevan eurooppalaisten "sivistyskansojen" valtionrajoja. Rajantakainen on olemassa: heti Euroopan ulkopuolella.

Rajan pinnassa taiteilu on Marokon lumoissa -kirjan tärkeä teema. Eri asia on, miten syvällisesti analysoiden kirjailija itse Rajansa tuntee, ja miten ideologiset muotivirtaukset ovat mahdollisesti vaikuttaneet hänen näkemyksiinsä. Miten on mahdollista, että diplomaatinrouva Kallas ei esimerkiksi Lontoon-vuosinaan ollut aiemmin tavannut malaijeja, tai ainakin koki näyn riittävän merkitykselliseksi kirjassa kuvailtavaksi? Tekstissä ihmetyttää se naiivius, jolla kertoja yhdistää ulkonäön ja luonteenlaadun. Eikö kirjailija tiedä tuon "yhteyden" olevan nimenomaan kirjallisuuden ja kirjallisten konventioiden luoma, puhtaasti illusorinen ja aina päämäärähakuinen?

Aino Kallaksen ajalle tärkeitä sanomia oli, että suomalaiset ja virolaiset (monoliitit!) kuuluvat eurooppalaiseen kulttuuri- ja sivistyspiiriin; ja me (monoliitit!) olemme perimältämme eurooppalaisia. Suomen ja Viron täytyi reunavaltioina ja äärimmäisenä pohjolana vielä todistella eurooppalaisuuttaan. Sen sijaan itsestäänselvää tämän kirjan minäkertojalle tuntuu olevan, että Euroopan ulkopuolella ei ole käsitettävää sivistystä. Tai siis: ei-eurooppalaisten Toiseuden kustannuksella pyritään pönkittämään suomalaisten ja virolaisten statusta Me-keskiössä. Niin, onhan kirjaan jopa pujahtanut virolainen puutuoli edustamaan marrakešilaisessa kodissa länsimaalaisen edistyksen huippua. (Tämän yksityiskohdan kyyninen minäni houkuttuu lukemaan pelkkänä maksettuna mainoksena, varsinkin kun vielä huonekalutehtaan nimi ja kotipaikkakin mainitaan.)

Kyllä 1930-luvulla ja aiemminkin kirjoitettiin, myös Suomessa, edistyksellisiä matkakirjoja ja -esseitä. Kirjasta välittyvien asenteiden on siis oltava tarkoitushakuisia. Lapsenomainen ihastus ja lumo yhdistettyinä lyhyisiin lukuihin ja välähdyksenomaisiin episodeihin ovat toki tyylikeino ja keino välittää vaikutelmia lukijalle. Mutta nykylukija tietää: kirjailijan taantuminen "taantumuksellisessa" ympäristössä se vasta taantumuksellista on!

***
Tangerista lähdettäessä tavataan juutalainen, raamatullisia heinäsirkkoja sekä perinteisiä Juudean symboleja, palmupuita: Nyt vasta on pesäero Euroopasta täydellinen. Tietää kertoja kuitenkin kertoa juutalaisten saavuttamista oikeuksista Virossa, mistä keskustelukumppani ilahtuu. (Virosta muuten tuli kymmenisen vuotta myöhemmin Euroopan ensimmäinen juutalaisista vapaa, judenfrei, valtio.)

Visuaalinen ja olfaktorinen inferno on Marrakešin juutalaisghetto, mellah. Eläintarhateemaan mieltyneen kertojan mielestä juutalaiset ovat kuin mustia peltovariksia. Kaikkialla leyhyy sanoinkuvaamaton löyhkä, talot ja pihat yhtenä ainoana käymälänä. Asukkaiden arvellaan viettävän yönsä pimeässä, löyhkäävässä kiviloukossa kuten lepakot. Juutalaiset nähdään ainoastaan negatiivisessa valossa, pahnanpohjimmaisina: vain "sekarotuisten" "yksilöiden" kauneus saa kertojan hetkeksi heltymään. "Rotu" on kuulemma täällä sekaantunut kauniimpaan mauriainekseen ja tuottanut sekoituksen, joka on silmiinpistävän rikas kauniista yksilöistä. Siltikään kertoja ei haksahda: Nyt ei ole enää epäilystä, -- olemme jo keskellä [--] Infernoa. Seuraavalla sivulla juutalainen kaivautuu jätteidensä keskeltä ikäänkuin vihreän- ja kullankiiltävät koppakuoriaiset tunkiokasastansa.

Viimeksimainittua sanaa seuraa välittömästi seuraavan virkkeen 'synagoga'. Se on synkeä luola, kolkko ja rähjäinen murju, jossa ja vain jonkalaisessa palvotaan Vanhan Testamentin vihaista Jehovaa.

Pidän erityisen paljon varislinnuista ja pidän myös erityisen paljon juutalaisuudesta; mutta yhtäkaikki on selvää, että vertauksen on tarkoitus nolata, surkutella, kauhistella, vahvistaa ennakkoluuloja. Stereotyyppinen varis on arvoton ja vastenmielinen haaskalintu, ruma kaikensyöjä ja julma omaneduntavoittelija, jota on suotavaa vainota. Entä mikä on lepakko? Inhottava, verta imevä ja tauteja levittävä yön hiiviskelijä. Lantakuoriaisten kohdalla lukija jo haukkoo henkeä: hyönteistorjuntaa tunnutaan kertojan mielestä tarvittavan moisten syöpäläisten poistamiseksi. –Tuskin kertoja kuitenkaan mellahin äärimmäisen kurjuuden näkyjä on tuulesta temmannut. Kyse ei olekaan vaikutelmien totuudellisuudesta, vaan siitä, että köyhyys, likaisuus ja ghettossa asuminen näyttäytyvät hänelle jonkinlaisina välttämättöminä rotuominaisuuksina. Niinpä niin, tekisi mieli vetää mutkat suoriksi: tuholaistorjunnassa sekä etenkin enteellisissä mellahin kerjäläiskuvauksessa (en usko, että itse vainajat [--] tarjoaisivat silmälle surkeampaa näkyä) ja juutalaisten hautojen kuvauksessa (suurin osa on niistä jo ammoin murennut tiilikivikasaksi, ja sama kohtalo odottaa kaikkia) kertoja on 10–15 vuotta edellä aikaansa...

Ymmärrän olla vetämättä mutkia suoriksi. Ei Aino Kallas natsi ollut, vaan ihmisten tasa-arvoisen aseman puolestapuhuja. Hän teki sen vain omalla tavallaan, omana aikanaan suotavissa raameissa, naiiviksi kokijaksi naamioituen tai ehkä sellaisena vilpittömästi toimien.

Kertoja tekee kuitenkin ajalleen ja erityisesti matkakirjoille tyypillisen virheen: sen sijaan että pitäisi katseen avoimena, hän varookin yleensä päästämästä sitä (arvolatauksista) tyhjäksi. Lataukset ylikorostuvat luennassa, joka ei ole aikalaisluentaa.

Tästäkin huolimatta ylilyönnit juutalaisten fyysisen olemuksen ja juutalaisuuden kuvauksissa ovat huomattavan räikeitä verrattuna islamin kuvaukseen, jossa lähinnä vain naisten asemaan toivotaan muutosta. Maurien jokapäiväisestä elämästä kertoja löytää monta positiivista seikkaa, lähinnä kauneusarvoja, mutta myös kevyitä eettisiä arvoja. Islaminuskoa käsitellään kirjassa neutraalisti ja hyvin vähän: moskeijaan vierailijat eivät tietenkään päässeet tutustumaan. Islam näyttäytyy yksinkertaisesti perinteenä: kertoja suorittaa kahtiajaon nykyaika ja menneet vuosisadat, Islam ja kristinusko, Eurooppa ja Itämaat. Samaan vanhanaikaisuuden kokemukseen tuntuvat viittaavan kirjan tarkoituksella ruskeaan sävytetyt valokuvat ja viimeistelemätön kansigrafiikka. Kaikkien matkailijoiden tapaan, kaikissa ajoissa ja paikoissa, kertoja näkee Marokossa pysähtyneen maailman. Maailman, joka on katseelle pysähtynyt, katseelle alisteinen.

Marrakešissa kertoja lumoutuu, hän romantisoi, hän julistaa rakastavansa tätä värikylläistä, eksoottista maailmaa. Mitä hän itse asiassa rakastaa? Osuvasti, itseensä viitaten, kappaleen ensi riveillä aurinko putoaa kuin tapaturmaisesti: juuri näin silmääpalvova kertojakin aivan klassisesti 'falls in love'; ja yhtä helposti hän pystyy putoamaan pois ns. rakkaudesta aina silloin kun näkymät tai ihmiset eivät häntä satu huvittamaan. Katse ei ole tyhjä, se on varovainen.

Vasta katseen ja ajatuksen pysähtyessä Aino Kallas koskettaa ydintä. Luvussa, jossa vieraillaan Lalla Mulatin kodissa naisväen pidoissa, kertoja on ymmällä ja hetken aikaa avoin. Myös lukija unohtaa hetkeksi kyynisen asenteensa. Kauneus vetoaa aisteihin, kertoja antautuu, lukijakin antautuu... Kertoja on oikeilla jäljillä, johtuuko kevyesti huumaavasta minttuteestä vai mistä: hän kokee vilpittömästi olevansa eurooppalaisena pahasti ja auttamatta takapajulla. Eurooppalaiset ja maurilaiset katselevat toisiaan: kohtaus on intensiivisen elokuvamainen, katsomista, katsomisaktia korostava. Kummankin osapuolen katse on hetken avoin, puhdas... Sitten lukija terästyy ja alkaa tutkailla esteettisen elämyksen mahdollista ideologisuutta ja "epäpuhtautta" ja esteettisen elämyksen rajoja. Milloin kauneuselämys antaa periksi Toiseuden kokemukselle ja tulkinnalle? Lumous on nimittäin harmillisen väliaikainen.

***
Kirjan ennakointirakenteet toimivat vahvoina todisteina kirjailijan/kustannustoimittajien/kustantajan hyvinkin tarkoitushakuisista tendensseistä. Hämärän rotuopin vaikutus tekstissä on niin läpitunkeva, että kirjaa on vaikea lukea vaikka pyrkisikin lukiessa harjoittamaan (kanonisoitua kirjailijaa) suojelevaa sensuuria. Jos pystymme jättämään klassisen rasismin ja antisemitismin ilmentymät sikseen, jäljelle jää näkymä, joka vielä 90 vuotta sitten lienee monin paikoin ollut omintakeiseksi "alkuperäiskulttuuriksi" luokiteltava. Se lienee ollut kertojan tarkoitus: yksinkertaisesti näyttää meille jotain, joka ei ole tuttua – ja ideologisesti värittyneenä, jotain joka ei ole eurooppalaista. Kiintoisasti kertoja uskaltaa näyttää meille myös hämmennyksensä ja tietämättömyytensä radikaalisti Erilaisen edessä: mutta ainakaan aikalaislukijoille Suomessa ei ehkä ollut aivan selvää, miten näihin tunteisiin tulisi suhtautua ja millaisia johtopäätöksiä niistä tulisi vetää. Nykylukija kaipaisi loppukaneetiksi ei runoa tai maalailevaa yhteenvetoa vaikutelmista, vaan päätelmiä, katsantokannan muutoksia, tunnustuksen henkilökohtaisesta kehityksestä tai kehittymättömyydestä. Silloin kirja olisi tehnyt tehtävänsä ja Aino Kallas päässyt pälkähästä.

***

Kallaksen aikaan Suomen maaseudulla oli vielä asuttuina savupirttejä, jopa maakuoppia. Kuka niissä osasi sanaakaan ranskaa, jota kertoja pitää lähes ihmisyyden mittana, tai edes meillä vastaavan sivistyskielen asemassa ollutta ruotsia? Ja savusauna, suomalaisten pyhä paikka, se vasta olisikin helvetillisenä luolana vieraalle näyttäytynyt. Kaukana (edessäpäin!) eivät olleet nekään ajat, jolloin Suomessa purtiin pettua ja juotiin sikurivettä. Virossa maa- ja työorjuuden ajoista ei ollut kulunut vielä mahdottoman kauan. Millainen olisi mahtanut olla marokkolaisen matkakirjailijan aikalaiskuvaus Suomen lumoissa tai Viron lumoissa?

Matkustamisen psykologiasta luin äskettäin. Mitä matkoilta haetaan? Onko kaikki matkustaminen pakenemista ajasta ja paikasta? Jäävätkö kaikki vaikutelmat tästä syystä vääjäämättä pinnallisiksi ja virheellisiksi? Entä mitä on matkasta kirjoittaminen? Miksi kirjoittaa matkasta, joka on lähtökohtaisesti paikasta ja ajasta irrallaan? Mitä kirjoitusprosessissa silloin kohdataan ja mitä paetaan?

Mitä, jos Marokko-kirjan lukisi pakotarinana Euroopasta? Mihin asioihin kertoja kiinnittää huomiota niin paljon, että haluaa niitä alleviivata suomalaiselle ja virolaiselle lukijalle? Minkä reaktion tai muutoksen hän haluaa saada aikaan? Kai Toiseutta sentään käytetään hienovaraisena keinona kertoa tai peilata jotain vastaanottavasta kulttuurista.

Kun kertoja palaa Marokosta, mitä hän näkee Euroopassa, josta on väliaikaisesti paennut? Jälkiviisas vastaus: aluillaan olleen hirmuisen kehityksen. Asui Aino Kallas sitten Tallinnassa tai Lontoossa, hän ei ole voinut olla ennusmerkeille sokea. Jo muutaman vuoden kuluttua kirjan julkaisemisesta tulivat natsien Eurooppa, diktatuurit ja miehitykset idässä ja lännessä, suursota ja Viron neuvostotasavalta. (Sota ulottuu kyllä Marokkoonkin. Mellahista tulee väliaikainen turvapaikka Euroopasta tulviville pakolaisille.)

Maailmanhistorian tehtyä temput Marokon lumoissa lienee vanhentunut ennätysajassa.

***
Tulin kalunneeksi kirjaa kovin oletusarvoisesti, latteasti ja yksisilmäisesti [silmälläkin voi siis kaluta!]: nykyajassa arvottuneesta näkökulmasta. Täsmälleen samat provosoituneet sanat ja ohuet teoretisoinnit olisi voinut kirjoittaa vaikkapa minulla samaan aikaan luvussa olleesta nuorisokirjasta Puhuvan rummun maassa: Kertomus tohtori E.G. Marcuksen taistelusta pimeän Afrikan tauteja ja taikauskoa vastaan. On itsestäänselvää, ettei vertaus tee oikeutta Aino Kallakselle.

Tapanani ei ole päästää itseäni helpolla, enkä oikeastaan olisi halunnut jättää kirjan käsittelyä puolitiehen ja vääristyneesti nykyajasta tuomitsevaksi. Samalla kun tein asiat itselleni helpoiksi, sysäsin tuomion Aino Kallaksen niskaan. Mielestäni kirja kuitenkin kutsuu nimenomaan pinnalliseen ja helppoon visuaalisen tarkasteluun. Nykyluennassa korostuvat kerronnan epätarkkuus ja asenteiden epäselvyys pakottavat lukija-tulkitsijan epämukavaan, päättämättömään välitilaan. Asiaan vaikuttaa yllättävän paljon myös Aino Kallaksen status: tuntemattoman, ei-kanonisoidun kirjoittajan matkakuvaus samalta ajalta olisi helpompi tuomita, jos nyt tuomitsemiseen haluaisi päätyä. –Mutta totta on, että syvällisempi asenteiden ja esimerkiksi katseen tulkinta, subjektiviteetin ja sen vastakohtana sensuroinnin ja itsesensuroinnin pohdinta karkaisi kauas kirjan todellisesta sisällöstä.

***

Erästäkin pilkkaviisua mukaillen: "Syö Aino Kallas päivässä, se pitää mielen virkeänä." Omalle sulatustahdilleni sopiva ravintosuositus olisi nähtävästi yksi Aino Kallas vuodessa.

***
[EDIT myöhemmin:] Innostuin tutkimaan enemmänkin tätä Aino Kallas -ongelmaa. Netissä on ilmaiseksi luettavissa hieno ja mielenkiintoinen artikkelikokoelma Aino Kallas. Negotiations with Modernity (toim. Leen Kurvet-Käösaar ja Lea Rojola, SKS 2011). Ritva Hapulin artikkelissa "The Suitcases In My Room. Aino Kallas as a Traveller and a Travel Writer" todetaan Kallaksen kirjoittaneen Marokosta tuttuun sävyyn myös mm. Lontoosta:

She saw the people there not as poor workers but as representatives of the masses, even of a lower race. They were beyond help and could not be drawn into daylight. According to Kallas the whole area should have been burned down. [--] When describing the East End and Petticoat Lane she articulates the rhetoric of Other as a social threat, and declares the horrors associated with poverty. Her wanderings in the slums can be regarded as a kind of 'class tripping' or 'slumming', which was popular among the middle class visitors to London.

Juutalaisia ja kiinalaisia kohtaan Kallas tunsi artikkelin mukaan vihamielisyyttä myös mm. matkoillaan Yhdysvalloissa. Myös Kallakselle ominaiseen tapaan luottaa ensivaikutelmaan ja käyttää alentuvaa/objektivoivaa ja ulkonäön perusteella tuomitsevaa katsetta kiinnitetään huomiota. (Kallaksen omaan ikonografiaan ja tietoiseen imagonluomiseen pureutuu toinen kokoelman artikkeli, Kai Stahl & Tutta Palin, "The Aino Kallas Iconography. Interactive Self-Presentation".)

Hapulin artikkelissa muuten kerrotaan, että Marokon lumoissa -tekstit julkaistiin myös "jatkokertomuksena" Helsingin Sanomissa [huh huh]. Niiden kerrotaan syntyneen vasta matkan jälkeen Lontoossa pikkutarkkojen matkamuistiinpanojen perusteella. Artikkeli valottaa myös Kallaksen seurueen Marokon-matkan taustoja. Oskar Kallas oli joutunut juonittelujen kohteeksi Viron Lontoon-suurlähetystössä ja perhe oli loman tarpeessa. Myös Ainon (henkinen) kunto vaati tervehtymistä. Ilmeisesti Aino ja Oskar Kallas tutustuivatkin siis Marokkoon kahden kesken, eivät suuremmassa virolaisseurueessa.

***
[EDIT myöhemmin:] Luin juuri Friedebert Tuglaksen Marginalian, http://www.bookcrossing.com/journal/14773766

Sen sivuilta käy ilmi, että Tuglaskin matkusteli Marrakešissa, jo vuonna 1928 eli hieman ennen Aino Kallasta. Marginaliassa siteeratut Tuglaksen vaikutelmat ovat nykyaikaisella tavalla korrekteja, runollisia mutta filosofisen analyyttisiä. Vertailussa Aino Kallas kalpenee entisestään.

Varmemmaksi vakuudeksi haluaisin lukea Tuglaksen koko matkakirjan Teekond Põhja-Aafrika – virontaitoinen voi sitä vähän kuunnella täällä: https://arhiiv.err.ee/vaata/jarjejutt-jarjejutt-friedebert-tuglas-teekond-pohja-aafrika-i-osa. On joka tapauksessa merkille pantavaa, että Aino Kallas näyttää kirjoittaneen oman matkakirjansa reaktiona tai vastineena Tuglaksen kirjalle. Se voisi selittää tendenssit, asenteet ja perin oudot huomionkohteet; mutta Aino Kallaksen se saattaa asettaa entistä arveluttavampaan valoon. Kallaksen kirja ilmestyi kolme vuotta Tuglaksen kirjan jälkeen.

Nyt jäi ihmetyttämään myös, mitä virolaiset kirjailijat oikein hakivat joukoittain Marokosta? (Tietysti samaa kuin suomalaiset Tulenkantajat Pariisista ja Italiasta; kaipa joku heistäkin matkaili myös Euroopan ulkopuolella, orientalismia etsiskelemässä?) Vai oliko säkenöivä Tuglas, mm. Viron Kirjailijaliiton perustaja, edelläkävijä jota muut apinoivat?

Tuglasko se olikin käynyt virolaisen puutuolin asettamassa (marrakešilaisen mahtimiehen taloon, jossa ulkomaisia vieraita kestittiin ja jota turistikohteena esiteltiin), isännänlahjaksi... Kallaksen ihmeteltäväksi... surrealistiseksi yksityiskohdaksi... tai sisäpiirin vitsiksi tajuttavaksi?

Virolainen nykymatkaaja muuten näkee Marrakešin tällaisena (Viron TV:n matkaohjelma Reisile minuga): https://arhiiv.err.ee/vaata/reisile-minuga-marrakech Tuglaksen matkakirja muistetaan ohjelmassakin, Aino Kallaksen ei.

ROOTS (I'M TALKING ABOUT JERUSALEM)

Arnold Wesker, Roots
1958

The second play of Wesker's Chicken Soup Trilogy (aKa the Kahn Trilogy). A simple little thing, but I always enjoy reading it and thinking, who ever knew back in 1959 that this piece would actually turn out to be timeless? I, for one, cannot tell whether the very fact makes me want to laugh or cry.

I don't own a copy of Chicken Soup with Barley, but I do have I'm Talking About Jerusalem, the final play of the trilogy, on my shelf. (Haven't read it yet, but will in due course. From the list of characters & original cast, I see we'll finally meet Ronnie Kahn then!)

Favourite quote? It's got to be

BEATIE: [--] The whole stinkin' commercial world insults us and we don't care a damn.

***

Roots (1958) is the second play by Arnold Wesker in The Wesker Trilogy. [--] Roots focuses on Beatie Bryant as she makes the transition from being an uneducated working-class woman obsessed with Ronnie, her unseen liberal boyfriend, to a woman who can express herself and the struggles of her time. It is written in the Norfolk dialect of the people on which it focuses, and is considered to be one of Wesker's Kitchen Sink Dramas. Roots was first presented at the Belgrade Theatre, Coventry in May 1959 before transferring to the Royal Court Theatre, London.

Sir Arnold Wesker FRSL (1932–2016) in Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/Arnold_Wesker
Roots (1959) in Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/Roots_(play)
Sir Arnold Wesker obituary in The Guardian: https://www.theguardian.com/stage/2016/apr/13/sir-arnold-wesker-obituary

***

Arnold Wesker, I'm Talking About Jerusalem
1960

I read I'm Talking About Jerusalem right after writing the above entry, and enjoyed it even a great deal more than Roots. It made me bristle (to use Libby Dobson's formulation) and it made me laugh, and it managed to create something very real out of a yiddishe family in Norfolk. "The Kahns are all crazy!" - only not quite. This play is set between 1946 and 1959, and although it mostly comments on the internal political situation in postwar Britain (that is to say, Labour vs. Conservative), it's kind of chilling what one finds when one considers the Jewish politics of the era... Where does the British Jewry fit in? Just after the Holocaust, when the state of Israel was being formed and the war fought... Against this backdrop, some of the lines in the play do hit hard.

And Ronnie Kahn, yes, we do get to know him now. To be honest, I didn't expect him to turn out to be such a likable character, the court jester of the play, surely autobiographical and thus almost naïvely sympathetically portrayed. He's the kind of a character whose presence makes the classical appear ridiculous, all in accordance with the very theme of the trilogy, and does it without the fear of making himself look ridiculous in the process.

So I said the play also made me laugh? Yes, a sort of a bitter, multi-layered laugh, an appreciative laugh; and at times a nonsensical laugh. My favourite quote this time has to be

CISSIE: It's all got to do with the work of another socialist furniture-maker, William Morris.
ESTHER: A yiddisha fellow?

VANHA RAKKAUS

F.M. Dostojevski, Vanhan ruhtinaan rakkaus

Gummerus 1983, 4. p.
Venäjänkielinen alkuteos 1859
Suomentanut Juhani Konkka

Löytö Pirkkalan pääkirjaston vaihtohyllystä. Oli peräti niin, että tämän dostojevskin kohdalla ammotti aukko sivistyksessä.

*
Tämä oli hauskaa luettavaa, eikä vähiten Juhani Konkan oivallisen suomennoksen ansiosta.

Syvällinen humoristisuus nousee siitä, miten taitavasti ja terävästi tiettyjä inhimillisiä ominaisuuksia kuvataan, venytellään, nautiskellen pyöritellään... Ja vellominen on omiaan tällaisessä pienessä, kiteytyneessä muodossa.

Mordasovin pikkukaupunki voisi olla suomalainenkin; "kateellinen parvi kielet terävinä ja myrkyllisinä" lienee universaali ilmiö, vaikka hassahtaneen ruhtinaan tapaisia henkilöitä tuskin nykyaikana enää tapaa. Ruhtinaan tilalle sopii ajatella vaikkapa joku elähtänyt viihdetaiteilija.

Hauska juttu muuten, aivan asiaankuulumaton: kun googlasin kirjan venäjänkielisellä nimellä Дядюшкин сон, hakutulosten kärkeen pamahti Бивис и Батт-Хед.

*
Olenpa minäkin! Menin lankaan! Vanha ruhtinas huiputti minua!

Ihmettelinkin, missä se dostojevskiläinen vänkyrä on! Nukkumaan mennessäni mieleen muistui eräs tärkeä yksityiskohta ja sitä kautta melkoisen muheva kuvio "setäkullasta". Nimittäin, Mozgljakov näkee ruhtinaan pukeutumishuoneessa ilman peruukkia, kaljuna. Seuraa luonnollisesti lörpöttelyä tekoparrasta, tekoviiksistä ja tekoposkiparrasta. Kuitenkaan meille ei kerrota Mozgljakovin näkevän missään joustimia, laitteistoa jonka olemassaoloa on tähän mennessä naurettu jo moneen otteeseen. Noilla peruukin alle piilotetuilla kiristyslaitteilla ruhtinaan kerrotaan siloittelevan ihonsa joka puolelta rypyttömäksi. Jos joustimia ei ole, ja ikäkulu mies on kalju ja täysin sileäihoinen (se hänen on mainittu aiemmin tekstissä olevan)... onko hän silloin ruhtinas ollenkaan? Kuka on palkattu esittämään ruhtinasta, kenen toimesta ja missä tarkoitusperissä? Onko hänen ilmestymisensä Mordasoviin kuuden vuoden jälkeen Mozgljakovin juoni: hänhän esiintyy "setäkullan" sukulaispoikana ja nimenomaan tuo tämän Maria Aleksandrovnan luo? Ja tähän mennessä Mozgljakov tietää, että huoneita salakuunnellaan. Zinan juoni? Vai kaupungin juorukellojen yhteisjuoni? Vai, mikä kaikkein yllättävintä: olisiko Afanasi Matveitš, tuo "turjake", todellakin roimasti älykkäämpi ja kykenevämpi kuin antaa ymmärtää?

Niin: ja tämä paljastus antaa täysin uuden merkityksen myös kansikuvalle. Siinähän sitä ukkoa kanniskellaan paikasta toiseen kuin kulissia tai pahvinukkea! Tai... kuollutta sielua.

THE GENTLE ART

Stephen Graham, The Gentle Art of Tramping
1926

Wikipedia helpfully fills me in on author, journalist and world traveller Stephen Graham, whose name I'd never come across before:

Stephen Graham (1884–1975) was a British journalist, travel-writer, essayist and novelist. His best-known books recount his travels around pre-revolutionary Russia and his journey to Jerusalem with a group of Russian Christian pilgrims. Most of his works express his sympathy for the poor, for agricultural labourers and for tramps, and his distaste for industrialisation.

There's even a website in his honour: http://www.stephengrahamworldtraveller.com/

Graham is way ahead of his time, preceding Kerouac and the Beats, preceding Steinbeck, preceding most of what we consider modern travelogues.

The book is written in a humorous, light tone throughout: this is a self-mocking guidebook for gentleman trampers, not 'professional' hoboes. It is addressed to those who seek to step out of their upper-class routine and tedium for a while, to peek into something completely fresh and new (and to have something to brag about to their chums upon their return). It provides practical assistance for an unabashedly romantic endeavour: setting out on a hike on foot.

I have trouble imagining how Graham's ideas might've been received by his contemporaries: I guess we are given straightforward hints in the numerous reminders in the style of [--] He is still wearing a shadow-topper and invisible cut-away coat weeks after he has started into the wilds. Graham, a product of a Victorian society, is rather pessimistic about any prospects of equality and the disappearance of class barriers. He sees himself and other vacationing trampers as just that, vacationing, never completely adjusting to this new way of life. He openly admires a different set of values, but doesn't map out his ideology anywhere as closely as his tramping gear – one starts to wonder if maybe he doesn't have an ideology after all, maybe he's just an observer of habits. It's odd really: he had explored a great part of the world on foot and resided among numerous cultures, yet he doesn't see 'a way out' to liberation other than occasional tramping.

Something else very Victorian also shines through from Graham's writing: the attitude towards women, here very much 'the weaker sex'. Not going into detail here, after all it's more the fault of the society and not the individual author; just consider all the assumptions on women, the gender hierarchy, and gender relations in this passage, for example:

The cold wet nose of a hedgehog touching your beloved's cheek may cause her to rend the air with a shriek, a field mouse at her toes cause her scarcely less alarm. It is good to pack her in a really capacious sleeping bag; it excludes rodents. And if you not too big you can snuggle into it yourself, if the lady proves to be nervous and you are on such terms of fellowship as to make it possible.

A night of murmurings and deepening shadows and freshness, and then perhaps, of a gentle rain before dawn, and of glimmerings of new day and sweetness of wild flowers and birds' songs before the sunrise. You watch the boles of the great trees grow into stateliness in the twilight, and the night is over.


Despite the shortcomings rising out of an 'educated' reading, this is certainly a book to be enjoyed – if only for the romanticism of it. I will be keeping it in my collection, but I'll lend it to anyone who's interested in reading it.

MATKAKUMPPANI

Tom Hodgkinson & Matthew de Abaitua, Matkaopas joutilaisuuteen

Basam Books, 1999
Alkuteos: The Idler's Companion
Suomentanut Tero Valkonen

Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, miten tämä kirja on päätynyt hoteisiini. Epäilisin sen löytyneen Tampereen pääkirjasto Metson vaihtohyllystä; tai sitten joku ystävällinen sielu on sen mukaani joskus kiireessä tyrkännyt. Joka tapauksessa: kirja on lojunut melkoisen kauan hyllyssäni. Vasta eilen aloin sitä toden teolla tutkailla, ja kuinkas ollakaan: Basam Books ei pettänyt tälläkään kertaa. Tämän parissa sitä lepäilee varsin nautinnollisesti ja filosofeeraa, filosofeeraa...

Aihe on herkullinen, ja yllättävän syvällisiin ja haastaviin ajatuksiin tämän kirjan valikoima johdattelikin. Yksiin kansiin on siis pakattu (toimittajien) näkökulman mukaisesti "joutilastyypeittäin" lajiteltuja pätkiä maailmankirjallisuudesta, taiteesta ja filosofiasta: Liehakot (mm. Oblomov ja Bartleby, Johnsonin The Idler, Stevensonin Puolustuspuhe joutilaille); Epikurolaiset nautiskelijat (mm. Baudelaire ja Rimbaud, Wilde, Miles Davis); Munkit (mm. Laotse, Cocteau, Blake, Pascal, jopa Damien Hirst!); ja Työttömät (mm. Bertrand Russell, Nietzsche, D.H. Lawrence, Ivan Illich). Kaikki on tehty huumorikuorrutuksella; mutta juuri tuo huumorilla suhtautuminen tuo mukaan syvimmät sävyt.

Tällä paketilla voi todellakin herkutella, jos herkutteluna pitää erittäinkin poleemisten tai ajattelua virkistävien esitysten kanssa debattiin antautumista. Paikoin keskustelua tuli käytyä myös toimittajien suuntaan kyseenalaistamalla kategorisoinnit ja toisinaan keinotekoisesti ja tarkoitushakuisesti (vaikkakin huumorimielessä) kontekstista irrotetut sitaatit. Etenkin viimeisen osion (Työttömät) katkelmat tarjoilivat jo vallan syntyjä syviä.

Suositteluni!

Jätän kirjan omaan pysyväiskokoelmaani, mutta voin lainata sitä tarpeen tullen muillekin kiinnostuneille.

L'HOMME APRÈS LA MORT?

Philippe Bouvard, Je suis mort... et alors?
Flammarion, 2009

Le témoignage posthume d'un auteur vivant

"J'ai toujours fui les enterrements. Au point de faire le mort pour ne pas assister au mien."

Ou comment, après être reçu solennellement à l'"examen du grand passage", Philippe Bouvard se rend compte que la mort dure longtemps... Des funérailles de l'auteur aux premiers jours de solitude dans le cercueil, des voisins de caveau aux souvenirs du passé qui remontent à la surface, des questions sur lâge, la maladie, Dieu, la famille, les femmes, le jeu, aux réflexions sur notre monde, cet ouvrage est un délice d'humour noir autant qu'une ode à la vie. A l'aube de ses quatre-vingts ans, Philippe Bouvard offre à la littérature une formidable bouffée d'air frais.


Philippe Bouvard (né en 1929) sur Wikipédia: https://fr.wikipedia.org/wiki/Philippe_Bouvard

*
L'homme après la mort... Un être non-vivant mais vivement pensant dans sa tombe, selon Bouvard.

C'est un thème pas mal intéressant et divertissant comme un roman (ou plutôt des pensées plus ou moins disjointes), mais parfois le récit est trop facile, trop prudent et, bien, devient peu important même. Mais, en fait, je l'ai dévoré et beaucoup apprecié. Il y a beaucoup d'humour et légèreté dans tout ceci, lors même qu'il s'agisse d'un sujet profondément sombre...

J'ai trouvé ce livre sur l'étagère d'échanges gratuits dans la bibliothèque principale de Tampere, Finlande, il y a quelques années. Je l'ai lu pour le Ranska-haaste challenge sur le forum BC finnois pour lire et libérer des livres français/francophones. Ça fait du bien de lire en français de temps en temps!