MINÄ JA MARGARETA (osa 21)

Kääntäjä ja kustantaja Kari Klemelän kunnianosoitus ystävälleen Albaharille on helmi (tai simpukka). Se on semioottinen tila ja tutkimusmatka, jonka ulottuvuuksien nuuskimiseen lukija voi uppoutua – ja päälle päätteeksi löytää toimintansa ennakoituna tekstistä. Se on erikoinen ja viettelevä teos, joka vaikuttaa reseptoreihin tehokkaasti ja pakottaa pohtimaan maailman ja tekstin, merkin ja todellisuuden, Kertojan ja lukijan suhteita; teos, jonka signaaleihin vastata, rehvakkaasti avautuakin, ja joka puolestaan voi avautua Hiekkakirjan tapaan (vaikka Kertoja päinvastaista väittääkin). Jokainen lukija sen sijaan itse päättää, mikä viihtymisen, alttiuden, reagoinnin tai provosoitumisen aste riittää; millaisia kysymyksiä tekstille ja itselleen haluaa esittää. Mestariksi Margaretan rinnalle ei taida kukaan yltää...

Tällaisia pieneksi naamioituvia suuria kertomuksia toivoisin julkaistavan Suomessa paljon nykyistä enemmän.

Klemelä on taiteilijaeläkkeellä, mutta Balkanin alueen kauno- ja tietokirjallisuutta julkaisevan Mansarda-kustantamon työ jatkuu.


David Albahari, Juotikkaat
Serbiankielinen alkuteos Pijavice 2006
Suomentanut Kari Klemelä
Mansarda 2020
346 s.

MINÄ JA MARGARETA (osa 20)

Belgradilaisen ystäväni Milanin mottona on lainaus Pavićilta:

The inner side of the wind is the one which stays dry while the wind is blowing throughout the rain.
(Milorad Pavić: Унутрашња страна ветра, 1993; ei suom.)

Sitaatti on kepeän monimielinen, ja siksi tuntuu sopivan myös Juotikkaiden maailmankuvaan – siihen ehkä suorastaan viitataan (s. 94). Mutta onko vilpittömyyteen uskominen koskaan poissa muodista? Fin-de-sièclen mentaliteetti ottaa etäisyyttä, löysää kaiken ironiaksi, väsähtäneeksi kyynisyydeksi... Postmodernismi nosti esiin kysymyksen kulttuurin ja identiteetin säilyttämisestä, turvallisuuden etsimisestä, perustavaa laatua olevana esteettisenä ja poliittisena ongelmana. Talmudilaisittain: tarpeellisen rajanvedon, tarpeellisen arvottamisen ja toisaalta riittävän jouston välinen tasapaino mahdollistaa elämisen. Mutta molempien aktiivinen muistaminen on tarpeen mielekkään elämän elämiseksi.



Puhunnan tasolla Juotikkaat ei koettele kärsivällisyyttä. Teksti on keveää ja helppolukuista, kieli sujuvaa. Kertojan tosikkomaiset mielenliikkeet välittyvät rivien väleistä hiljaa ja ilmeikkäästi. Kertoja ei hapuile eikä pode verbaalista vesipöhöä; hän kirjaa asioita muistiin korrektina, ikään kuin ei itse ymmärtäisi mitä vihjaa... Mutta teksti ennakoi arvostelijan reaktioita:

[k]ovin omaperäinen ei väitteeni ollut, mutta sävyssä ja lauserytmissä oli intohimoa, joka ilahdutti minua. (s. 14)

Natiivilukijan haaviin jää epäilemättä paljon sellaista mille suomalaiselta puuttuu tulkinnan viitekehys: vihjeitä ja sanaleikkejä, viitteitä ajankohtaisuuksiin ja sisäiseen todellisuuteen. Paikat eivät paljasta meille salaisuuksiaan, muistiarkistossamme ammottaa aukko. Monta astetta viattomampi, suomalainen suhde tekstiin on erilainen, jälleen uudella metatasolla "Toisen" luenta.

MINÄ JA MARGARETA (osa 19)

Juotikkaista kirjoittaminen on aivan varmasti liian ison hatun sovittelua.

Lukijan osana on esittää joukko enemmän tai vähemmän valistuneita arvauksia. Silti pelkkä aineiston murto-osan nieleskely tuntuu saavutukselta.

Juotikkaat vaatii lukijalta henkilökohtaista suhdetta tai jopa intohimoa aiheisiinsa. Muuten kirja voi olla kova pala nautittavaksi, sillä sen huumori piiloutuu paitsi oppirakennelmiin, myös ja etenkin äärimmäisen vakaviin ja poleemisiin teemoihin. Komiikkaa alkaa löytyä reippaasti myös tulkintapään rämeiköstä. Kukin saa ansionsa mukaan. Epätietoisuus siitä mikä milloinkin on huumoria ja suhteessa mihin, on nokkela keino rajojen havainnointiin ja tunnusteluun. Toisaalta tulkintaprosessi onnistuu kyseenalaistamaan vihan ja väkivallan aikaansaaman näkemyksen arvotyhjästä vaelluksesta ja merkityksettömästä lainakierrättämisestä.

Mutta mitä tehdä, kun aikakauden päättyessä myös itse prosessi vääristyy?


(jatkuu)

MINÄ JA MARGARETA (osa 18)

Punnitaanko lopulta luottamusta toisiin ihmisiin vai kenties pelkkiin sanoihin? Tekstihän se todellisuutta luo, esittää ja heijastaa. Mutta sillä ei golemin tapaan ole omaa sielua, omaa intentiota:

Koska absurdi oli viimeisten kymmenen vuoden kuluessa muuttunut tavanomaiseksi ja arkipäiväiseksi maassa joka ei ollut oikea maa, osallistuessamme sotaan joka ei ollut oikea sota, alistuessamme hallitukselle joka oli nostanut itse itsensä valtaan, maassa, joka oli muuttunut saareksi ja kellui muun maailman ulkopuolella kuin spitaalisiirtokunta, jota kukaan ei halunnut koskettaa. Siinä syy, olisi Marko sanonut, miksi asetat niin paljon toivoa ja odotusta tuohon kuvioon, pelkkään geometriseen konstruktioon, joka ei kätke välttämättä mitään mutta on riittävän tehokas ohjatakseen ajatuksesi pois ympäröivästä kaaoksesta ja sekasotkusta. (s. 89)

Miksi Kertoja kirjoitti goleminsa? Uutta, omaa sanottavaa syntyy, kun sanottava ei nojaudu kierrätettyihin muoteihin.

Juotikkaat osoittaa rajojen tunnusteluun ja ylittämiseen liittyviä paradokseja ja paljastaa sen jälkeen kompromissien ja yleistysten avuttoman latteuden.

Sumun kätkiessä kulmat jokainen pureutuu syvemmälle omalle kapealle viihtyvyysalueelleen, omaan maailmanjärjestykseensä; joku omaan avuttomaan varjojen valtakuntaansa, joku gnostilaiseen verenvuodatukseen. En osaa sanoa, parantaako osittaisen jäsentymisen melankolia Kertojan päänsisäistä maailmaa vai toimiiko se jopa hänen vahingokseen. Lukijan tämä kaikki ainakin herättelee jollain tasolla tietoisuuteen; teksti toimii siten hyväätekevänä voimana.

Jälkimmäisillä lukukerroilla huomaan, että todellista tekstipintaa on lukukokemuksesta vain pieni osa: kaikki muu on omaa kehräämääni. Kertojan tarina antaa lukijalle tahallaan kädet, joiden rajallisesta vapaudesta hän on täysin tietoinen. Pedanttista oletuslukijaa johdetaan harhaan, mutta hänet myös pakotetaan peruuttamaan ja tunnustamaan kömmähdyksensä.

Juotikkaat on perinpohjainen karikatyyri paitsi konkreettisesta kohteestaan, myös niin tekijä-, teksti- kuin lukijalähtöisistäkin tulkintateorioista.

MINÄ JA MARGARETA (osa 17)

Jälkimmäisellä lukukerralla luen entistä epäilevämmin. Tekstihän on Kertojan kuusi vuotta myöhemmin tarinaksi editoimaa! Todennäköisesti jokainen tapahtuma on tekstuaalisesti muuntunut; näkyvissä pitäisi olla sormeilun jälkiä ja puhtaaksipesuyritysten sumeutta.

Mitä todella tapahtui? Ja mitä kuuden vuoden aikana on tapahtunut? Onko teksti itse asiassa kasvusto kuuden päällekkäisen vuoden kerrostumia, päällekirjoitusten mätäs? Länkkärien tapaan kuudestilaukeava?

Signaalit (ja niiden poissaolot) sekä tuhrukohdat loistavat jälkimmäisellä lukukerralla voimakkaammin, mutta toisaalta olen Kertoja-antisankarille armollisempi. Hän ei ehkä ole kaikkein tavallisin kauniita ajatteleva humanisti. Hän saattaa olla mitä raskaimmin syyllinen – mutta ainakin hän on edelleen tekstinsä kautta jokseenkin yritteliäs.

Politisoituneessa ilmastossa, ideologisen kiihkon keskellä, ei moninaisuutta tunneta eikä tunnusteta mistään suunnasta. Kun kaikki on hajoamassa, metakerroksin huippuvarusteltu teksti saa golem-hirviön roolin. Ajassa jossa tarvittaisiin ihmisten yhteisponnistuksia kulttuurin ja sivistyksen säilyttämiseen, muistamiseen ja uudelleenrakentamiseen, vain tekstikö pystyy kokoamaan kaiken yhteen, haltuun ja hallintaan?

Teksti on hirviö, joka luodaan mättämällä osia yhteen.

Mutta kuka uskaltaa sanat sanoa tai kirjoittaa, puhaltaa savijaloilla seisojaan oman henkensä? Entä kenen totuuteen muut uskaltavat luottaa?


(jatkuu)

MINÄ JA MARGARETA (osa 16)

3.

Kirjan barokkirunsaus huimaa, vaikkei enää outouta. Lukijassa herätellään aivan tiettyä reaktiota: nimittäin reaktioiden tylpistymisen, vaimentumisen, resignaation kokemusta informaatio- ja emootiotulvassa, liiasta keskustelusta ja tulkintojen särmistä väsyneenä. Kirjan loppupuolella hämärä on jo niin sakea, että kaikkea pitää epäillä. Samalla kaikki ratkaisut käyvät merkityksettömiksi. Hotelli Jugoslavian eksyttävässä peilisalissa sekä pieneltä mieheltä että lukijalta jää paljon määrittelyä ja selitystä vaille. Syvällisiin kysymyksiin ei löydy vastausta; ympäröivän todellisuuden silmänkääntötempuista kehräytyy vain epämääräistä nöyhtää.

Onko uusi elämä, siirtymä järjestelmästä toiseen murrosvaiheen jälkeen mahdollinen? Pystyykö siihen yksittäinen ihminen? Kansa? Jos oletetaan, että Juotikkaat piirtää kuvan traumatisoituneesta sotasyyllisestä tai vapautukseen ponnistelevasta Serbiasta välitilassa vailla aikaa ja paikkaa: vastausta ei ehkä kirjan ilmestymisvuonna 2006 vielä ollut hahmottunut.

Tilanteen kiristyttyä Kertojan ainoaksi vaihtoehdoksi jää näyttämöltä poistuminen. Hän jää tarkkailemaan ja osallistumaan kaukaa, fyysisen välimatkan päästä ja kirjoittamisen kautta. Tapahtuneesta hän turhautuneena toteaa:

Elämä muodostuu pohjimmiltaan joukosta menetettyjä mahdollisuuksia. (s. 346)

Luetaan uudelleen: oliko jokainen kirjan episodi epäonnistuminen? Pudottiko Kertoja vastuun ja muutoksen mahdollisuuksien pallon? Entä lähihistoria: kenen häviö, kenen voitto? Kuka on herra ja kuka narri? Matkan päässä tekstistä tulee eräänlainen viattomuuden museo, mutta onko Kertojan puutteellinen ymmärrys myös synninpäästö? Miten yleensäkään suhtaudumme Kertojaan: vilpittömänä vai valehtelijana?


(jatkuu)

MINÄ JA MARGARETA (osa 15)

Serbian sydämeen sijoittuva salaliittojuoni vie ei-natiivin lukijan epävarmuusalueelle, jossa suhtautumistavan löytäminen on vaikeaa (ilman Kertojan paljonpuhuvaa vaikenemistakin). Serbi-identiteettiä ja -ennakkoluuloja ovat leimanneet Balkanin sodan julmuudet, sotatoimista seuranneet kansainväliset sanktiot ja läntisen maailman langettama moraalinen tuomio. Maan sisäinenkin tilanne 1990-luvun lopulla taloudellisesti ja sosiopoliittisesti ilmeisen sekasortoinen ja polarisoitunut. Kaaoksessa kytivät väkivalta ja viha.

Sota, inflaatio, köyhyys, poliittinen terrori, viha, se kaikki todisti tämän maailman perverssiksi paikaksi, vaikka sen olisi pitänyt olla kotini. Marko oli oikeassa: tällaisessa ympäristössä oli turha odottaa mitään ikuista elämää. Ehkä pikemminkin ikuista kuolemaa ja elämästä parhaassakin tapauksessa vain sirpalekokoelmaa, paikattua lauttaa, joka pysyy enää hädin tuskin pinnalla. (s. 34)

Balkanin sodan jälkeen kansainvälinen yhteisö ja länsimainen media pitivät Serbiaa maalitaulunaan. Kosovon sodan aikana vuonna 1999 kaupunkia pommitettiin raskaasti. Juotikkaat sijoittuu vuoteen 1998, jossa merkit tulevaisuudesta ovat jo näkyvissä.

Historian heiluri päättää, kenen identiteetti missäkin ajassa ja paikassa tulkittuu ”juotikkaaksi”. Belgradin juutalaiset ilmeisesti todella pyörittivät verijuotikaskauppaa 1800-luvulla, jolloin iilimatoja käytettiin yleisesti lääkinnällisiin tarkoituksiin. Juotikkaiden kerääminen, myynti ja välitys oli harvoja ammatteja, joissa juutalaiset saivat toimia. Atavistisesti iljettävät, vertaimevät nivelmadot vahvistivat antisemitistisen vihakuvaston myyttiä loiskansasta. Sodan todellisten veriuhrien myötä ajan ratas on sittemmin kirskahtanut toiseen suuntaan. Niin käy uudelleen ja taas uudelleen. Niille joilla on halua tutkia ja ymmärtää, taide voi avata näkymiä kansakuntien sisäpintoihin, sisälläoloon, identiteettirakenteita paljastamalla.


(jatkuu)

MINÄ JA MARGARETA (osa 14)

Tila myös valmistaa kokijaa tapahtumiin. Kaupungin rajojen tapaan eron ja välimatkan merkitys korostuu nykyhetken ja pelottavan huomisen välissä, hyvän ja pahan vaihtaessa jatkuvasti paikkaa.

Mitä nyrjähtäneessä dekkarissa lopulta etsitään? Viehkoa Margaretaa, koodimerkkejä, sadetakkimiehiä, matemaatikko Mišovićia, kabbalistista maailmanjärjestystä? Ei kai sentään. Piilomerkityksiä, salaliittoa, mitä tahansa liittoa; alkulähdettä, niiden takaa syntyä ja syytä, anteeksiantoa – sielua ja ydintä, kaikkea mikä postmodernista maailmasta puuttuu. Kotia – mutta onko koti siellä missä sydän vai missä vatsa?

Kabbalisti syö vapaasti jokaisesta puusta, lukija muistelee nöyränä Umberto Econ rajoittamatonta semiosista. Missä kulkee tulkinnan ja ylitulkinnan ero?



Todellisten serbien ja todellisten juutalaisten kohtalot limittyvät yhteen yllättävilläkin tavoilla. Molempiin identiteetteihin, serbin ja juutalaisen, on eri tavoin isketty pahuuden ja syyllisyyden leimoja. Historiaa lukemalla voi ymmärtää, miksi Juotikkaiden kertojan on tasapainoiltava tuskallisesti sortajan ja sorretun, tuhoajan ja rakentajan identiteettien välillä. Raja voi olla elämän ja kuoleman kysymys, ei ainoastaan yksilölle vaan koko yhteisölle. Epäilys Kertojan luotettavuudesta kasvaa tarinan edetessä ja varjojen langetessa.

Missä ammottaa aukko? Kertoja ei käsittele serbien lähihistoriaa, Jugoslavian sotavuosia eikä omaa toimintaansa sodan aikana. Sen sijaan sivuille on mahdutettu tuhti paketti serbianjuutalaisten historiaa 1700-luvulta asti: historiaa, jonka olettaisi Kertojan näkökulmasta olevan marginaalin historiaa, lainatavaraa.


(jatkuu)

MINÄ JA MARGARETA (osa 13)

Tapahtumat sijoittuvat usein jokirantaan tai ainakin asuntoon, jonka ikkunasta näkyy Tonava tai Sava-joki: raja. Vastarannan horisontissa häämöttää havaintopaikasta riippuen Zemun tai jokin muu Belgradin esikaupungeista – Zemun, jonka nimi tuntuu heprealaisittain jatkuvasti kutsuvan (vrt. hepr. זימון zimun ”kutsu” ja זמן zeman ”aika”) ja ehkä myös merkitsevän (סימן siman ”symboli, signaali” ja סימון simun ”merkki, merkintä”)... Kertojan katse etsii kompassipisteitä, maan suuntia.

Talmudin rabbeille vesi oli toiminnan ja tilan sapattiraja; muita symbolisia tiloja määrittävät Juotikkaissakin korostuvat piha- ja käytävämuurit. Kertoja istuu, seisoo ja kävelee; yrittää ottaa julkisia, puolijulkisia ja yksityisiäkin tiloja haltuun; muttei aivan normatiivisesti. Kahvilassa, taidegalleriassa, meluisassa baarissa, kaduilla, rappukäytävässä, Jašan ateljeessa, kerrostaloasunnoissa, puistonpenkillä, puhelimessa. Erilaiset tilat nostavat esiin erilaisia rajapintoja ja mahdollisia lähestymistapoja – niin Kertojalle kuin lukijallekin. Kertoja esimerkiksi kokee yliluonnollisia elämyksiä torinlaidan sisäpihan suihkulähteellä. Sisätila-ulkotilaleikkiä, ympyrän neliöintiä, utooppista turvapaikkaa haettiin kirjan alussa matematiikan avulla – onnistuuko se yhtään paremmin transkendentissä ulottuvuudessa? Kaiken kukkuraksi Talmudin varjoista alkaa lukijan mieleen muistua turvakaupunkien rajamäärittely: kaupunkien, joihin tahattomaan tappoon syyllistyneet pystyivät pakenemaan kostajilta.

Kertoja kohtaa ajan ja paikan maamerkkejä Belgradin vanhoissa kortteleissa ja toisen maailmansodan jälkeen rakennetuissa ankeissa esikaupungeissa. Hän jäljittää salamerkkejä vienon historiatietoisen ironian ryydittämänä: Slavija-hotellilta Juutalaisen historian museolle ja synagogan pihalta Marsalkka Birjuzovin kadulta Nikola Teslan kadun särjettyjen lyhtyjen alle. Mutta Kertoja on joko naiivi tai tahallisen varovainen; mahdollisesti molempia. Enkä Belgradia tuntemattomana tiedä, miten totuudenmukainen Kertojan kartta on. Käyttääkö hän mahdollisesti jo vanhentuneita subjektiivisia totuuksia tai kuvitteellisia kauttakulkuja?


(jatkuu)

MINÄ JA MARGARETA (osa 12)

Rajat sumenevat myös konkreettisissa ajan ja paikan ulottuvuuksissa. Mutta vaivaako sumeus ja sokeus siltikään Kertojan todellisuuskokemusta vai ylipäätään itse todellisuutta? Paljonko tästä kaikesta on lukijan mahdollista nähdä ja oivaltaa?

Juotikkaiden kappalejaoton, päätön ja hännätön tekstivirta fiksoituu fragmentteihin. Yksityiskohdat toimivat merkkipaaluina Kertojan hahmottelemissa alijärjestelmissä. Tekstuaalinen prosessi yrittää epätoivoisesti (gnostilaisesti!) luoda koherenttia kertomusta ja paaluttaa pölkkyjä sinne, missä paikan henki näyttää olevan pelkkää sumua ja suota. Huomio kiinnittyy häilyviin rajapintoihin ja epäluuloihin ihmisten, kansanryhmien ja kansojen välillä. Epäröivät hipaisut ulottuvat myös ihmisen sisäiseen kontaktiin – mystiikan muodossa.

Lainat juutalaisesta perinteestä korostavat tehokkaasti ajan ja paikan välitiloja. Usein Kertoja mainitsee viikonpäiväksi perjantain, erityisesti perjantai-illan – siis sapatin aaton, arjen ja pyhän välisen hetken ja tilan. Juutalaisen kalenterin huolellinen tarkastelu paljastaa, että kirjan tapahtumat edeltävät pesach-juhlaa ja päättyvät yhdeksän viikkoa sen jälkeen. Tuo ajanjakso pesachista šavuotiin on etsikkoaikaa, siirtymätilaa, 40 vuoden aavikkovaellus Egyptistä vapautumisesta Tooran saamiseen.


(jatkuu)