KOLME

Kolme: runoantologia
Elina Vaara, Katri Vala, Katri Suoranta
WSOY 1930




Antologia koostuu kolmesta kokonaisesta runokokoelmasta, jotka kaikki olivat ilmestyneet 1920-luvulla myös itsenäisinä kokoelmina: Elina Vaaran Pilven varjo, Katri Valan Maan laiturilla ja Katri Suorannan Kevättuuli.



LÄHTÖ

Tästä tulee mielenkiintoista. Pyysin kirjan ystävältäni erityisesti Katri Suorannan takia. Hänestä en lähtökohtaisesti tiennyt juuri mitään.



Jonkinlaisessa Tulenkantajien sisäpiirissä Suoranta lienee kaikesta päätellen liikkunut, sillä jopa Olavi Paavolainen mainitsee hänen esikoiskokoelmansa Suursiivouksessaan. Googletus paljastaa, että Suoranta toimi paitsi runoilijana myös runouden kääntäjänä: ainakin Anna Ahmatovaa ja ehkä myös muita venäläisiä modernisteja. Millaiset lienevät olleet Suorannan vaiheet kultakauden jälkeen; ainakaan jälkipolville hänestä ei ole säilynyt paljonkaan tietoa.



*


Intoilin kuusitoistavuotiaana Tulenkantajista. Elina Vaaraa ihailin erityisesti; sittemmin minun on ollut vaikea käsittää, miksi rankkasin hänet niinkin paljon Katri Valaa korkeammalle tai miksi ylipäätään heidän edustamaansa lajityyppiä fanitin. (On kai aika ironista, että Olavi Paavolainen on tuosta joukosta kestänyt aikaa parhaiten?!)


No: jos tekstit olivat naiiveja, niin naiivi oli lukijakin. Kai mielsin etenkin nais-Tulenkantajat vielä jonkinlaisiksi viattomuuden ajan edustajiksi... Olen sittemmin useammalla vuosikymmenellä yrittänyt lukea Valaa ja Vaaraa vakavalla mielellä, mutta ei se ole oikein onnistunut. Saa nähdä, pystyisinkö nyt pääsemään taas maailmaan sisälle, kun mukana antologiassa on "tuorekin" nimi, Katri Suoranta. Esineenä kirja ainakin imaisee tunnelmaan: se on kaunis, aidon ja arvokkaan näköinen.

Ystäväni halusi tutustua sen avulla modernismia edeltäneeseen suomalaiseen runouteen.



Minua 1920- ja 30-luvun suomalainen kirjallisuus kiinnostaa edelleen aika lailla, mutta nykyään lähinnä ideologisten väritystensä puolesta. Toisin kuin ystäväni, 1950-luvun kirjallisuutta tunnen ja ymmärrän huomattavasti heikommin; noihin varsinaisiin modernisteihin nuorta Saarikoskea lukuunottamatta en saa yhteyttä. Se johtuu ehkä siitä, että 50-luvun aatteellinen ilmapiiri on minulle käsittämätön ja siksi myös siihen kantaa ottanut ja sen kanssa vuoropuhelua käynyt taide liikkuu kaukana kokemusmaailmani ulkopuolella.

*

Ennen kuin pääsin varsinaiseen lukemiseen, jumituin kansikuvaan.



Kannessa on kolme kultaista runoilijansoitinta, lyyraa (sanottiinko 1920-luvulla vielä ‘lyyryä’?) samassa kultavirrassa. Lyyria yhdistävä nauha viittaa kaiketi Tulenkantajuuteen tai muuten vain aatetoveruuteen. Lyyrat ovat kuitenkin keskenään kovin erinäköisiä ja -muotoisia. Lisäksi ne on aseteltu kuvaan ikäänkuin palkintopallille: keskimmäinen lyyra on muita aavistuksen isompi ja korkeammalla, ja se myös muistuttaa muodoltaan eniten klassista mm. ylioppilaslyyraa. Oikeanpuoleinen sitävastoin on kuin suureksi kasvanut munniharppu ja vasemmanpuoleinen hahmottuu takkapalkeina. Vain oikeanpuoleisessa lyyrassa on kuitenkin klassinen määrä kieliä, neljä (muissa kolme kuten suomalaisessa jouhikossa).



Kultavirran keskellä olevia “tahroja” en hahmota: onko se pieni saari, onko lyyrakolmikko ajanut karille? Ovatko lyyrat alun perinkin pudonneet virtaan (joutuneet liemeen)? Lyyria yhdistävä nauha voi näyttää myös hautajaisseppeleen nauhalta, jos ajatellaan tässä jo heitettävän jäähyväisiä Tulenkantajien aatteelle (vaikka Suursiivousilmestyikin vasta vuonna 1932).



Entä kuka kukin on kansikuvassa? Kannen alaosassa mainitaan runoilijat tässä järjestyksessä: Elina Vaara (“palkeet”), Katri Vala (“voittajalyyra”), Katri Suoranta (“munniharppu”).


LOITSU

Lueskelin näitä runoja joltisellakin ajatuksella. Kokoelmat erosivat yllättävän isosti toisistaan. Mutta laajempaa vertailua suorittamatta on hankala yleistää, vaikka kovasti syyhyttäisikin sanoa sitä tai tätä ja määritellä niin tai näin. Sanonpa kuitenkin jotain.



Elina Vaaran kokoelma herätti eniten asiaankuulumattomia naurunpyrskähdyksiä. Vanhentumista oli tapahtunut sekä kielen tasolla ("Kasvosi, ah") sekä ajatuksen ja tunnepaatoksen tasolla ("Kuolen riemuhun"). Reaktioistani huolimatta, niiden jälkeen ja ohi, monet Vaaran runot tuntuivat silti taas kovin läheisiltä ja jopa raikkailta. Vaikka runot ovat mitassa ja vaikuttavat päällisin puolin hyminältä, nimenomaan tunteen avoimuus, välittömyys ja inspiratio hehkuvat niistä, tunkevat läpi aivan poikkeuksellisella tavalla ja taitavasti muodon tukemina. Elina Vaara tulee kummallisen tutulle aaltopituudelle; nyt lukemani perusteella pystyn hyvinkin ymmärtämään, miksi hänestä koululaisena intoilin.



Katri Vala sen sijaan, vaikka runot ovat vapaassa mitassa, tuntuu kultivoivan ja koulivan ajatuksiaan liikaa. Meno on hillittyä ja hallittua eikä ollenkaan niin mukaansatempaavaa ja inhimillisesti kiinnostavaa kuin Vaaralla. Yllättävän samoista, mm. uskonnollisista aineksista Valakin runonsa juontaa; vaikka toki mukana tässä kokoelmassa ovat myös kuuluisat lentokoneet, Hispano-Suizat, filmitähdet, bentsiini, asfaltti ja betooni.



Ja SUNLIGHT (runossa ’Matka Eedeniin’), jonka häiritsevää mainosmaisuutta myös ystäväni jäi pohdiskelemaan. Minusta 'Matkassa Eedeniin' täytyy nimenomaan tunkea tajuntaan konkreettinen, "moderni" kuva: saippuareklaami englantilaisen aseman seinällä – ja Eden, turistikohde Pohjois-Englannissa. Mutta mainosjinglejä aikalaislukijat eivät tainneet vielä tuntea; oli vain reklaamijulisteita rivissä seinällä. Uskoisin, että tuotemerkki tunnettiin erittäin hyvin myös Suomessa: se oli kai käsisaippuaa ja vasta sittemmin tiski- ja yleispuhdistusainetta. Juuri 1920-luvun lopussa Sunlight oli ollut otsikoissa: oli paljastunut, että tuotteet oli valmistettu orjatyönä Belgian Kongossa. Mutta kantaaottavuutta en lähde runosta kuitenkaan hakemaan. Puhtaaksipesemisen uskonnolliset, markkinointihenkiset ja seksuaaliset assosiaatiot siinä vain leikittelevät keskenään.



Katri Suoranta näyttäytyy pedanttisimpana. Hänen runonsa ovat muotopuhtaita, mutta ilmaisu tai aiheet eivät tunnu persoonallisilta. ‘Aamu’-runo kiinnosti minua erikoisen rytminsä vuoksi:



Sarastaa.
Ruso arka itäisen aavan rannan
punertaa.
Meri liikahtaa.
Sen kasvoja nousevan päivän hymy
koskettaa.

[--]



Suorannan salaperäistä 55 vuoden vaikenemista runoilijana ja kulttuurihenkilönä hän on nettitietojen mukaan kuollut vuonna 1985; biografiatietoja erittäin niukasti pohdin moninkertaisesti enemmän kuin itse runoja. Hetken jopa leikin ajatuksella, että "Katri Suoranta" olisi jonkun tunnetumman Tulenkantajan alter ego, mahdollisesti yksi Paavolaisen naisnimimerkeistä... Se selittäisi antologian nykynäkökulmasta "epäsuhtaisen" kolmikon ja mm. sen, ettei Suorannasta mukamas löydy yhtä ainoaa valokuvaa. Todennäköisemmin kuitenkin Suoranta on jostain syystä kieltänyt kuviensa ja nimensä julkaisemisen Tulenkantajien yhteydessä.



Huumorin häivääkään en näistä kokoelmista löydä; suora huumori ei ilmeisesti tuohon aikaan vielä kuulunut taiderunoon. Keveys ja tietty imagistisuus sen sijaan jo kuuluivat. Reklaamien ja sinänsä sieluttomien sähkölamppujen ja betooniseinien kuvat ovat kuitenkin yllättävän varovaisia, jo yhdellä maininnalla tuntuu olevan shokkiarvo. SUNLIGHT! Kaiken Tulenkantajista kirjoitetun ja muistellun perusteella voisi kuvitella myös runojen olevan rohkeampia, villimpiä, ehkä myös poliittisesti kantaaottavampia; mutta tuo kaikki tuli rytinällä runouteen vasta vuosikymmeniä myöhemmin...



*


Olen kovin hämmästynyt väitteistä, joiden mukaan Elina Vaara olisi nykyään suhteellisen tuntematon ja osittain jo omana aikanaan unohdettu runoilija, jonkinlainen väliinputoaja tai marginaalitapaus, jonka arvoa ei uusimmissa kirjallisuushistorioissa enää tunnisteta tai tunnusteta (lainaukset Vaaran elämäkerran arvosteluista). Ei Suorantakaan unohdusta ansaitse, mutta Vaara kuuluu mielestäni kiistatta kaanoniin; ainakin itse miellän hänet hyvinkin kanonisoiduksi kirjailijaksi, nimeksi joka Tulenkantajista puhuttaessa tulee kärkikolmikossa mieleen (ajattelen Olavi Paavolaista impressaarihahmona, sitten Katri Valaa ja Elina Vaaraa tasa-arvoisina runoilijatähtinä ja hurmaajina). Ja kyllä bibliografiatietojen pitäisi puhua puolestaan: https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aperson_12317603885336.



Myös Vaaran aviomiestä, Tatu Vaaskiveä, ollaan aivan suotta tunkemassa unohdettujen ja tunkkaisten joukkoon. Olen fanittanut koululaisena myös Vaaskiveä (jo ennen kuin tiesin Vaaran ja Vaaskiven olleen aviopari), ja edelleen pidän häntä varsin henkevänä ja tasokkaana kirjailijana. Mutta voihan se niinkin olla, että mieltymykset kertovat omasta tunkkaisuudestani ja siitä, millä vuosikymmenellä henkisesti jurnutan...



*


Milloin meillä muuten tehdään elokuva Tulenkantajista? Tomut tuulettuisivat. Esitystapa olisi äärimmäisen stilisoitu ja rytmitetty, kollaasimainen, musiikkivideomainen: tekninen manifesti, mahdollisesti jotain Marinettin ja futurismin hengessä... Bil-Bol! Punaliput! SUNLIGHT!

THREE LITTLE RUMINATIONS ON RUMI

The Essential Rumi, translated by Coleman Barks
with Reynold Nicholson, A.J. Arberry & John Moyne

HarperCollins 2004
New Expanded Edition
First edition originally published in 1995


I originally picked The Essential Rumi from one of the many piles of books cluttering my friend's living-room floor space in Tampere. This was over a decade ago: thus far I'd read a bit of Rumi as Finnish translations, and had already acknowledged how easy it is to become attached to his poems, or have them become attached to me.

I (2007)


Here's something I wrote about Rumi and Ramon Llull in my journal back in 2007, after reading their poems side by side as Finnish translations.

Reading two classic mystics, both ranking among the most influential in their respective fields, side by side was an interesting experience—even if it only meant scratching the very surface. Rumi and Llull share the notion of love, manifested as resembling worldly love but in fact directed towards the Creator. For both, love seems to necessarily involve suffering and punishment and an extremely hierarchical worldview, following the theological background of both Islam and Christianity. But, whereas Rumi's poetry goes out to the world and speaks in a practical language, Llull is introvertly devoted and martyric: he is a fool for Love.

Jalaladdin Rumi (1207—1273) was a Sufi poet, jurist, and theologian. Rumi's original love poems were composed as ghazals, undoubtedly rich in allusions and metaphors, expressing praise and love for his great spiritual love, Shams of Tabriz. Rumi performed his worship in the form of dance: he is reputed to have dictated his poems to scribes and disciples while spinning around possessed by divine ecstasy. His follower disciples founded the Mevlevi Dervish Order in 1273.

In his afterword, the Finnish translator claims that the most popular poet in today's America is—Rumi! Confirmed by the BBC, the argument is based on the superior number (196) of Rumi publications available at the leading online bookstore and the recent 'Rumi boom' popularizations.

True, Rumi ranks among the most significant in all of Persian literature. The Finnish translation is no doubt accurate and carefully studied, but I felt the formulations somehow lacking a poetical spirit and historical substance. The conventions of contemporary poetry strip the poems of all extra accessories. Consider the following excerpt:

Sinä olet jyvä
sinä olet verkko
sinä olet viini
ja viinimalja.
Sinä olet keitetty
sinä olet raaka
älä jätä minua raa'aksi!
Jos minun ruumiini
ei kiertäisi, kääntyisi
sydämeni
ei vaeltaisi niin paljon.
Sinä olet mennyt.
En minä muuten puhuisi paljon.

Meanwhile: Ramon Llull.


One of the greatest medieval Catholic mystics, Llull (1232/1235—1315) was a fervent exponent of Christian mission at a time of the Arab rule in Spain. He was also a polymath, a Doctor illuminatus who published encyclopedically in the fields of philosophy, theology, law, medicine, and astronomy. Llull wrote in Latin, Arabic, and his native Catalan; he is considered the Father of Catalan literature.

Simplistic on the surface, Llull's pieces for contemplation are aphoristic by nature. Some of the poems reflect Provencal trubadour lyrics; all involve deep theological mysteries. Translated into Finnish by a prominent theologian, the book features 366 pieces to provide contemplation for each day of the year.

Medieval mystics recognized two essentially different types of contemplation: the contemplation adquisita and the contemplation infusa. The former refers to wisdom acquired through practice, while the latter is a God-given gift.


An excerpt:

Rakastettuni, joka panet minut rakastamaan, ellet auta minua, miksi halusit luoda minut? Ja miksi kannoit minun edestäni niin ankarat ahdistukset ja kestit niin julman kärsimyksen? Koska olet niin paljon auttanut minua nousemaan, auta minua, rakastettuni, myös laskeutumaan alas muistaakseni ja vihatakseni syntejäni ja puutteitani niin että ajatukseni voisivat paremmin nousta haluamaan, kunnioittamaan ja ylistämään sinun suuruuttasi.


II (2013)


Since 2007, I've come back to The Essential Rumi several times and instantly remembered why Barks's streamlined visions of Rumi are always such an unabashed pleasure. The only things required are solitude and a moment of peace and quiet, and the book will do the rest. No deeper-level philosophy or practice needed. Just as easy as that.


It's hardly surprising to find miscellania such as modern-day curry recipes appended at the end of The Essential Rumi. The Rumi + Coleman Barks equation is admittedly very original indeed! Of course, I'm not knowledgeable enough to determine if Barks's textual popularizations do full justice to Rumi, or whether the poems are overly revamped to make them appeal to us more than the original strictly Sufi meditations. Not knowing any Persian, I can only judge by the outcome: the elegance and the sharpness of language and the easiness of the imagery. It seems almost a miracle that texts from over 800 years back can touch me in such a direct way. As an equation of 1) the poet and 2) the translator, however, this collection is nothing short of pure pleasure.

A negative thing about Rumi, however, is how reading these poems inspires and positively bewilders me, but at the same time momentarily strips me of my own ideas and images. After having read something truly exquisite, it takes a day or two to start out afresh, and even then, it will have affected my thinking and my writing in more ways than I find comfortable.


III (2018)


Funny how time and time again, I resort to Rumi for inspiration, yet end up finding a way out of a creative funk quite elsewhere. I don't know; maybe it's Rumi after all who does the necessary unwinding, or the pleasurable tearing open of my heart. In his Introduction to the New Edition, Coleman Barks, too, writes of [--] an opening of my heart, a sense of reckless longing, an expansion of my sense of what's possible in a poem, and in a life. Carl Jung would say that I encountered a form, or an expression, of my anima.


Maybe the best of mystics are more cruel and ruthless than romantic; and what should this say of their readers? Sidetracks aside, I wouldn't go as far as call The Essential Rumi mystic reading. It's far too superficial and removed from context to serve the purpose of either adquisita or infusa. This is not to say the Westernized/streamlined interpretations should become a guilty pleasure. First and foremost I'm reading Barks channeling Rumi, Barks interpreting Rumi, Barks maybe even commenting on Rumi. The essential Rumi is Rumi distilled and flavored to our liking.

This time I did some underlining while reading. Somehow the underlined passages in turn made new poetry:

Experience that breathing.
Drink the wine that moves you.

In disciplined silence it opens.
Don't worry about transient things. Think how the animals live.
These pains that you feel are messengers.
This bare way of life is honest and beautiful.
We can hide nothing when we're like this.

You miss the garden,
because you want a small fig from a random tree.
Let yourself be silently drawn
by the stronger pull of what you really love.

The mountain
could not hold that light.
Bismillah your old self
to find your real name.

"Who lives in this love I have?"
"The sign is in the face."

KUUKÄVELYÄ

Joshua Foer, Kaiken muistamisen taito

Alkuteos Moonwalking with Einstein. The Art and Science of Remembering Everything (2011)
Suom. Antti Immonen
Atena 2012



Kaiken muistamisen taito on omaperäinen, viihdyttävä ja ajatuksia herättävä matka muistin ja muistamisen lähteelle. Teos ei vain kerro, miten voimme opetella ulkoa piin 200 ensimmäistä desimaalia, vaan ennen kaikkea se osoittaa, mihin kaikkeen aivomme tarvittaessa pystyvät. Kirja on seikkailuromaani ja tietokirja, tutkimusmatka ja kehityskertomus, joka muistuttaa meille, että kaikkein tehokkain muistityökalu on korviemme välissä.


Kyllä nämä Foerin veljekset ovat mahtavia. Jonathan Safran Foer on suosikkiromaanikirjailijoitani (ja suosikkiälyköitäni), ja vaikka Joshua Foerin kevyt tietokirja on dokumentaarinen ja reportaasimainen, sen tyyli ja ote nappaavat messiin melkein yhtä intensiivisesti kuin raskaansarjan romaanit. Ja muistajien raskaassa sarjassahan tässä tietysti painitaan, heh heh.

Muistihirviöiden maailma on kiehtova. Minua kiinnostavat erityisesti savantien eli luonnonlahjakkuuksien ja muistiurheilijoiden erot. Jälkimmäiset ovat yltäneet suorituksiinsa Joshua Foerin tapaan treenaamalla ja yhä kehittyneempiä muistitekniikoita käyttämällä; edelliset "vain muistavat, siinä kaikki".

Moonwalking eli kuukävely on tanssiliike, tunnetuin Michael Jacksonin tavaramerkkisenä liikkumatapana. Moonwalkissa luodaan illuusio taaksepäin liukumisesta samalla, kun tanssija näyttää yrittävän kävellä eteenpäin. Wikipedia kertoo, että moonwalk tunnettiin jo 1930-luvulla, mutta kaikkein kuuluisimmaksi se tuli Jacksonin versiona 1980-luvun alussa.

Foerin alkuteoksen englanninkielinen nimi on vetävästi Moonwalking with Einstein. Nimeä ei avata tekstissä, ei ainakaan kirjan suomenkielisessä versiossa. Jotain tärkeää se varmasti kertoo kirjan aihealueesta ja mahdollisesti sitäkin enemmän kirjailijasta itsestään.

Näkymättömän voiman sekä helppouden ja keveyden illuusiot, komediallinen efekti keskellä draamaa, tavaramerkkisyys… Muistiurheilumestaruudesta ainakin tuli vuosiksi Joshua Foerin tavaramerkki, joka pysyi niin tiukasti että Moonwalking with Einstein -kirjaa kritisoitiin vanhalla maineella ratsastamiseksi siinä vaiheessa, kun mestaruuskisoista oli kulunut aikaa jo viisi vuotta.

Kirjassa kerrotaan, miten Foer kouluttautui muistiurheilijaksi valmentajan johdolla treenaamalla. Myös Michael Jackson opetteli ja treenasi moonwalkia – tanssiliike ei suinkaan ollut hänelle oma keksintönsä tai hänelle mitenkään sisäsyntyistä, vaikka hän tuolla yhdellä liikkeellä sittemmin pystyikin ilmaisemaan tiivistetyssä muodossa monenlaisia kulttuuritraditioita. Tässä suhteessa tanssiaskelten opettelu vertautuu hyvinkin muistitekniikoiden opetteluun ja erilaisten sarjojen ja skaalojen harjoitteluun. Paralleeli on kiehtova (vaikka Foer ei sanokaan ääneen, mitä traditioita hän mahdollisesti on ajatellut muistiurheilua tutkiskellessaan).


Keveys, helppous ja pinnallisuus korostuvat Foerin reportaasimaisissa kuvauksissa muistitreeneistä ja -kilpailuista sekä erityisesti toisten muistiurheilijoiden haastatteluissa. Illuusiota ei ole tarpeen avata: paljon taikaa ja glooriaa jätetään raadollisuudestakin huolimatta kimaltelemaan lajin ylle.

Kirja tulee varmasti luettua vielä muutamaan kertaan; ja referenssimateriaalina se on tietysti aivan lyömätön (jos en nyt sattuisi muistamaan kaikkia sen pikku anekdootteja ja nippelitietoa). Siksi jätän sen ainakin vähäksi aikaa pysyväiskokoelmaani.

Kirjan etulieve muuten kertoo, että Columbia olisi ostanut kirjan elokuvaoikeudet; pettymyksekseni googlaaminen ei antanut asiaan juurikaan lisävalaistusta. Nimittäin kirjan pohjalta tehty elokuvahan olisi sensaatio tai ehkä minulla on vain liian vilkas mielikuvitus.

MUODISTA JA VAPAUTUMISESTA

Maimu Berg, Muotitalo


Moreeni, 2014
Alkuteos Moemaja, 2012
Suomentanut Sanna Immanen

*

Suomalainen mainoslause sukkahousumainoksesta 1980-luvun puolivälistä:

80-luku: Muodin lopullinen vapautuminen

Piirroskuvissa mainostettiin sukkahousuja, niitä aivan tavallisia, Amarin tai Norlynin tai Voguen. Kuvassa esiteltiin kullekin 1900-luvun vuosikymmenelle tyypillinen naisten asu, hieman naurettavassa valossa piirrettynä tietenkin… kunnes 1980-luvulle päästäessä värit, kuosit ja hiukset räjähtivät valloilleen. Barbiemaisen naisen kuvan alla lukivat nuo maagiset sanat.

Muodin lopullinen vapautuminen.

Kuka nero lienee tuon metatasolla äärimmäisen oivaltavan mainoskampanjan suunnitellut? Väite vapautumisesta, vieläpä Lopullisesta Vapautumisesta, on melkoinen välähdys; ja 80-luvun mainos- ja markkinointihuuman keskeltä juuri se on jäänyt mieleeni kaikkein vahvimmin. Noin vuonna 1985 toistelin lausetta mielessäni hämmennyksestä ja ihailusta mykkänä.

***
Edelleen muoti ja muodin filosofia ovat taideteoksen aiheina mielestäni kestokiinnostavaa tavaraa.

Muodin ja muoti-ilmiöiden diffuusion avulla voidaan ehkä ilmaista yhteiskunnassa syvemmällä vellovia aatteita. Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kehityksen/muutoksen liittäminen mainoskuviin voi luodata metkasti aikansa arvoja, merkityksiä ja todellisuutta.

Siis: historia, yhteiskunta, valtio muotivaatteen symbolikuosissa? Sivulla 203 annetaan kenties avain pinnallista rajumpaan tulkintaan: “[--] Bettin sielussa oli syntynyt erityinen tunneside tuohon maahan, jonka hän olosuhteiden pakosta oli saanut nähdä muutosten kourissa ja uskoi tulevaisuudessa näkevänsä jo niin yhtenäisenä, ettei edes saumoja enää huomaisi.

Saumoja. Leikkauksia. Huonosti istuvia ja rumia valmisvaatteita. Neuvostokaapu Viron yllä.

*

Muotitalo on dokumentti, tietokirjan ja kaunokirjallisen teoksen välimuoto. Se kertoo tuokiokuvamaisesti Tallinnan Muotitalon Siluett-lehden arjesta: muotipiirtäjistä, toimittajista ja malleista.


Konkreettisesti kiinnostavan Viron tapauksesta tekee se, että muotipiirroksilla ja -teksteillä ei Neuvostoliitossa pyritty kaupallisuuteen eli siis myymään tuotetta ja edistämään mainostajan liiketoimintaa tai yleensä vaikuttamaan kulutuskäyttäytymiseen, saati sitten aikaansaamaan suurempaa sosiaalista tai peräti yhteiskunnallista muutosta. Muotitalot, -lehdet ja -piirrokset olivat vastapropagandaa, kotimainen ase lännestä tihkuvia muotijulkaisuja ja -aatteita vastaan.

Jännittävää sinänsä, että mustavalkoiset muoti- ja mainoskuvat, joissa tuotetta ei edes välttämättä näy tai se näkyy sumeana, tulkitaan teorioissa yleensä realistisimmiksi. Kirjassa kerrotaan, että muotipiirrokset olivat lisäksi hyvinkin epärealistisia ja sinänsä käyttökelvottomia vaatteiden kotiompelua ajatellen. Toisaalta epäselvien yksityiskohtien (leikattujen, sumeiden tai muuten epätäydellisten kuvien) on teorioissa todettu kiinnostavan katsojaa ja voimistavan mainoksen tehokkuutta eniten. Ja mikäpä olisi ollut uskottavaa ja luotettavaa Viron SNT:ssä? Mainosten epäselvyyteen perustuvat illuusiot saavat neuvostokehyksessä vahvan ja äärimmäisen kiehtovan lisäulottuvuuden. Vai...?

Mitä kulttuurisia merkityksiä neuvostoliittolaiset mainoskuvat oli viritetty luomaan? Mitä merkitystä (tai merkityksettömyyttä) oli muotipiirtäjien ja -toimittajien työllä? Jos kaikille on selvää, että mainonta sen länsimaisessa laajuudessa ja syvyydessä oli neuvostoideologialle vastakkainen ja siis mahdottomuus?

*
Kuitenkin ihmiset kaipasivat fantasiaa, vaikka tyylitöntä kotikutoistakin. Mm. naiivia Aenne Burdan ihailua… ja rouva Parklai, joka kulkee nimellä Betti (Betty Barclay oli ilmeisen intohimoisesti ihaillun, Lännessä keskihintaisen ja tavallisen valmisvaatemalliston kuvitteellinen nimihahmo).

Yksioikoisen negatiivinen, jälkiviisas ote (sellaisena ainakin minä sen näen) ärsyttää kirjassa eniten, vielä enemmän kuin juonen ja episodimaisten tarinoiden heppoisuus. Kaikkea halutaan suomia, välillä summamutikassakin: kaiken tyylittömyyttä ja kaikkien haluttomuutta, kunnianhimottomuutta ja tylyyttä, kolkon yksitasoisesti kuvattuna. Tasottomuus johtuu toki siitä, että yksinkertaistavana ja melko lahjattomana sisäkkäiskertojana toimii Betti Parklai; ja aloin pohtia, olisiko rujoa todellisuutta voinut edes kuvata suoraan "kirjailija Maimu Bergin" suulla?

Kirjaan valittu runsas kuvamateriaali ei hivele silmää: taide on näistä kuvista kaukana. Kuvia on liikaa ja osa niistä on täysin turhia. Tekstin perusteella muotipiirrosten olisi kuvitellut olevan säkenöivämpiä, viivan ja linjojen kauniimpia: siksi kuvat masentavat. Efekti lienee tarkoitushakuinen. Piirroksista ja kuvista puuttuu tyylin lisäksi persoonallisuus (ja tämän kirjan aineiston perusteella myös sosiaaliset suhteet, tarinat), ja persoonallisuuden piirteet aiheuttavat emootioita. Juuri niiden oli kai tarkoitus puuttuakin Viron SNT:stä, historiattomuuteen ja persoonattomaan pyrkivässä aateilmastossa. Mustavalkoisuus on kylmää ja tylyä, myös persoonatonta ja tunteetonta. Kotoperäistä traditiota tai myyttiä ei ole ideologisista syistä käytössä, niitä edustaa vain tavoittamaton Länsi, jonka arvomaailmaan kai Neuvostoliitossa muoti ensisijaisesti liitettiin. Vaatemuoti oli loppujen lopuksi negatiivinen ilmiö; ja negatiivisuudessa velloivat sen tekijät.

Muoti- ja mainosmaailmassa voidaan erottaa erilaisia tyylien kehitysjaksoja: ainakin tuoteinformaation, mielikuvilla myymisen, personoidun muodin ja elämäntyylimuodin ajat. Suomesta tuli kulutusyhteiskunta viimeistään 1960-luvulla; ja 1980-luvulla vietettiin oikein kulutusjuhlaa. Kuviteltiinko muodin peräti vapautuneen, ihmisen vapautuneen? Muodin avulla? Nykyään länsimaissa, mm. myös Virossa, mainosten elämäntyylilliset merkitykset ovat korostuneet ja muuttuneet holistisiksi lifestyle-kokonaisuuksiksi.

Millainen mahtoi olla samaan aikaan kansalaisen rooli neuvostoyhteiskunnassa, kuluttajina (ja mainosihmisten tapauksessa: tuottaja-kuluttajina)?  Paljon suppeampi, paljon rajoittuneempi ja paljon ahdistavampi.  Tämän tunnelman kuvaajana kirja onnistuu: sehän käyttää samoja keinoja. Tieten tahtoen. Stilisoiden.

*
“Alan kirjailijaksi”, töräyttää Betti (s. 229) kuin Aku Ankka klassikkotaskaritarinassa ikään. Voi (itse)ironiakuorrutusta: tässä pyöritään kovilla kierroksilla. Kerrotaan karkeasti karkeista ihmisistä, karkean todellisuuden karkeiksi pakottamista... Jopa lyödään kirjailijuuttakin, kun uudelleen itsenäistyneessä Virossa höpsähtänyt Betti Parklai, entinen neuvostokliseitä suoltanut muotitoimittaja, edustaa Kirjailijaa...

Kirjasta huokuu myös jonkinlainen määrittelemättömyyden ja epävarmuuden, hapuilevuuden tuntu. Ote lienee jälleen kerran tietoinen: kirjan luoma “tuotemainonta” viestii identiteetistä: ehkä se haluaa kertoaa jotain Viron hapuilevuudesta, hapuilevasta identiteetistä SNT:nä ja nuorena, uudelleen itsenäistyneenä valtiona?

Eikä kehnolaatuisesta materiaalista voi kirjoittaa kuin kehnolaatuisesti: siksi Betti. Sitäpaitsi: jos tuotteet ovat (toivottujen) ominaisuuksien ruumiillistumia, joiden illuusiomaailmaan kuuluu pyrkimys sosiaaliseen arvonnousuun ja muutokseen (oman itsen ja ympäröivän todellisuuden?), kirjan henkilöiden kyynisyys illuusioiden luojina on musertavaa; ja siis myös koko lopputulos, kirja, on musertava. Ei mitään glamouria, ei mitään romantiikkaa. Ei edes henkevää huumoria: pelkkää harmaata massaa. Pelkkä pitkä, loputon miehitys.

***
Alaviitteet kirjassa kiusaavat. Mietin, olisiko kyseessä tahallinen ärsyttäminen, vähän niin kuin meille esitellyssä neuvostotodellisuudessa, lukijan ja hänen älynlahjojensa aliarvioiminen?  Jatkuva aliarvioiminen: sananselitys-alaviitteitä oli kiusallisen, ärsyttävän, julkean paljon. Jokin syy täytyy olla myös sille, että juuri venäläisen myyjän ulkomaankielinen solkotus jätettiin kääntämättä.

***
Kirja on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen lukukokemus. Varsinkin siksi, että länsimaisen muodin ja mainonnan konventioiden aivopesemänä haluan automaattisesti, miltei pakonomaisesti, liittää muodin ja mainonnan maailmasta kertovaan tarinaan jotain salaperäistä, jotain syvempää, jotain elegantimpaa... Ja kuitenkin kirjan pointti näyttää olevan juuri niiden puute.

Illuusiottomuus.

Jokaisesta pikku tarinasta huokuu puute. Puutteen teema toistuu monella tasolla ja kaikkein iskevimpänä juuri  silloin kun tilanteet paljastavat tyhjyyden, onttouden, ei-olemisen kulissien takaa.


Lopullinen vapautuminen? Muotitalon sanoin: [I]hmisen suurin vapaus on älyvapaus. (s. 209)

HURJAA MENOA HORNANPERÄLLÄ

A.H. Tammsaare, Hornanperän uusi Paholainen


Eestinkielinen alkuteos
Põrgupõhja uus Vanapagan (1939).
Eestin kielestä suomentanut Aino Kaasinen.
Helsinki : Kansankulttuuri 1964. Sidottu, 304 sivua.


Kerttu Mannisen teosarvio, julkaistu Arvostelevassa Kirjaluettelossa 3/1965 (lähde: Kirjasampo):
Omalaatuinen, kansantarinan muotoon pantu kertomus paholaisesta, joka lähetetään maan päälle kokeilemaan, onko ihmisellä elämässään lainkaan mahdollisuuksia autuaaksi tulemiseen, koska taivaassa on alettu sitä epäillä. Hornanperän isäntänä paholainen joutuu autuutta tavoitellessaan kokemaan isoisten tunnottomuutta ja vääryyksiä aina sietokykynsä rajoille, sillä vanhenevan tekijän satiiri ja pessimismi on kirvelevää ja jokseenkin armotonta. Herkullisen omaperäinen lähtöasetelma lupaa kenties enemmän kuin tekijä sittenkään kykenee allegoriastaan muovaamaan, sillä mukana on tarpeettomankin katkeria kärjistyksiä ja selkiintymättömiä liitännäisiä kuvion ulkopuolelta.

*

Tämä kirja kertoo monestakin asiasta: allegorisesti Viron historiasta, mutta myös (kristin)uskon olemuksesta (Virossa) ja yleisestikin kirjoitusajankohtansa maailmanideologioista ja -tilanteista.

Mielenkiintoiseksi ja erityisen antoisaksi kirjan tekee se, että Jürkan hahmo (Paholainen!) on sympaattinen, jukolanjussimainen jörkki, Hornanperän tilapahasen isäntä. Lukijaa haastetaan jatkuvasti pohtimaan, kuka onkaan tässä myllytyksessä pahis. Ja mitä koko lähtöasetelmalla halutaan sanoa: että taivaassa on alettu epäillä ihmisen kehitysmahdollisuuksia? Mitä ideologiaa tässä ollaan eniten kyseenalaistamassa?

Luterilaista työmoraalia (tai vielä kaameampaa saksalaista aatetta: mihin mahtaa viitata Antsin tokaisu “Jos lunastus ei merkitse mitään, sen korvaa työ.” (s. 153)?) Tammsaare tuntuu irvailevan olan takaa. Virossa tietysti yhteiskunnalliseen järjestelmään/järjestelmiin, maaorjuuteen ja miehityksiin lujasti liitettynä, osana jatkumoa. (Vaikka Suomea sanotaan maailman luterilaisimmaksi maaksi, Suomessa työmoraali ymmärretään ehkä lopultakin keveämmin: meitä ei hierrä yhtä raskas historia.)

Mukana risteili myös aikalaisarvostelussakin mainittuja sivupolkuja. Joihinkin yksityiskohtiin juutuin ajatuksissani pitkiksi ajoiksi. Luulisin, että virolainen Tammsaaren aikalainen tai edes virolaisia kansantarinoita yhtään tunteva saisi paremmin kiinni kokonaisallegoriasta: kuka on kenenkin kuva? Kuka kenenkin palveluksessa? Mielettömäksi kaleidoskoopiksi kiertyvässä kuviossa pyörii virolaisen maanviljelijän historia, hänen ihmisyytensä ja ideologiansa; ehkäpä epäolennaisuuksilta vaikuttavat ovat lopulta jopa suurimpia olennaisuuksia?

Kirjan julkaisuajankohtaan (1939) nähden Kavala-Antsin, Jürkan naapurin ja orjuuttajan, rooli allegoriassa on erityisen kiintoisa. Ants on pahempi kuin paholainen, se on selvää; mutta kuka hän on? Tarinan edetessä Ants tuntuu saavan koko ajan eri rooleja esitettäväkseen. Turvallisinta, helpointa ja korrekteinta on ehkä ajatella, että hän on yksinkertaisesti aina se, joka ajattelee muiden ihmisten olevan Toisia ja Toisten itseään alempiarvoisia, orjuutettavia. Ehkä lukijalle on tarkoituksellisesti heitetty haaste: keitä julkaisuajakohtana tai yleisesti maailmanhistoriassa on pidetty Antseina? Ja keiden mielestä? Kuvaako Ants edes ihmistyyppiä vai kenties ihmisen ideologiaa?

Antsin olemusta pohdin jopa enemmän kuin Jürkan. Onko hän omasta mielestään Ants? Alussa Ants määrittelee itsensä yllättävän tarkkanäköisesti “muuten vain loiseksi”; kirjan keskivaiheilla hänen kerrotaan “rakastavan Jürkaa kuin kotieläintä”; sittemmin tunteitta pitävän tätä eläimenä, orjana ja omaisuutenaan; kirjan loppupuolella hänen suhtautumisensa loppuun nyljettyyn Jürkaan on avoimen halveksivaa ja pilkallista; lopussa Ants kuitenkin pelkää Paholaiseksi epäilemäänsä Jürkaa.

Voidaanko olettaa, että Ants (hänen isänsä, esi-isänsä jne.) ovat aina imeneet Hornanperän isännistä kaiken, että historia on toistanut itseään? Antsin suku on jatkunut aina uudella Antsilla; mutta Hornanperälle ei ole jäänyt mistään suvusta isäntää. Kehittyvätkö Antsit kuitenkin hitaasti parempaan, “inhimillisempään” suuntaan hioutuessaan suhteessa hornanperäläisiin? Mikä mahdollisessa kehityksessä on motiivina: pakotettu pelkoko vai todellinen katumus?


Joka tapauksessa uusi aika on kirjan lopussa koittamassa, koskapa poika-Ants ja Antsin tilukset ovat nyt mennyttä ja vanha Ants kuoleman kielissä. Paljon jää herkullisesti arvailujen varaan: elossa ovat Jürkan Kusta-poika vankilassa, Jürkan nuorin tytär Riia, itse Ants, ehkä muutamia Antsin lapsia sekä Jürka taas omassa Paholaisen hahmossaan. Vaihtuvatko osat nyt? Saavatko Antsin jälkeläiset vakuutusrahat? Vai rupeaako Peeter (!!) heidän orjuuttajakseen?

Kirjan loppuun liitetty Muutama sana tekijästä -osio oli sekin kiintoisaa luettavaa: aikamoinen kylmä kylpy kirjan perään. Kirjailija Rudolf Sirgen omaa ideologiaa tai toimintaa tuntematta en voi kuin luottaa omaan ymmärrykseeni siitä, että teksti on kirjoitettu Viron Neuvostotasavallassa 1960-luvulla. Silti väitteet kirjan ideologiasta/filosofiasta lähinnä kehotuksena luokkataisteluun pöyristyttävät. Erityistä ajattelemisen aihetta herätti häränpyllyn heittämiseen provosoiva

[J]okaisen perinteellisiä arvoja naurunalaiseksi tekevän repliikin taaksekin kätkeytyy syvä huoli oman kansan ja maan, koko maailman ja ihmiskunnan tulevaisuudesta. On liian vähän sanoa, että [se] paljastaa armottomasti luokkayhteiskunnan vastakohdat, osoittaa riistojärjestelmän kelvottomuuden ja kehottaa tuhoamaan riistäjät.

[--] Mystillinen aineisto on olemassa vain tunnelman luomiseksi, pannakseen ihmisen ajattelemaan ja uskomaan. Sillä – kuten teoksessa sanotaan – ihminenhän on sellainen, että esitä hänelle miten mieletön valhe tahansa, hän uskoo heti, mutta yritäpäs puhua totta, heti hän epäilee, kiristää, tutkii… Tammsaare oli itse kymmenissä edellisissä teoksissaan yrittänyt puhua silkkaa totta, viimeisessä hän kokeili satua… ja voitti kaikkein helpoimmin miljoonia sydämiä.
(s. 303)

Onneksi sentään sanamuoto on käsittääkseni sellainen, että siitä pitäisi haistaa propaganda kilometrin päähän. Ehkä retoriikka on neuvostoajan virolaisille lukijoille tahallaan noin räikeästi valittukin. Kai kirjassa sentään nähdään kaikki (ml. ja erit. neuvostososialismi) kirjoitusajankohtaan vaikuttaneet, niin punaiset kuin mustatkin, poliittis-ideologiset hyötyajatteluun perustuvat järjestelmät, ihmisyyttä sortavina ja ihmistä orjuuttavina?

*
Suosittelen kirjaa lämpimästi muillekin Virosta kiinnostuneille.

ALL YOURS

Jonathan Safran Foer, Here I Am


Penguin Random House, 2017


Dazzling. A profound novel about the claims of identity, history, family and the burdens of a broken world. (NPR)
Towering and glorious: a tale of social, familial and marital breakdown and the End of the World. (The Times)
Very, very funny. Dialogue pings, as animated and inventive as an Aaron Sorkin script. (Sunday Times)



My first thought upon finishing this book was, "I wish I hadn't read Alastalon salissa this year" — all of me is basically crying to rank Here I Am as my Number One literary experience of 2018.

Here I Am comes a close second, though. Or maybe the two can share the top spot — if I really, really try? Yes?

That said, I'm having a hard time sorting out my thoughts into the kind of review this novel deserves. Or in fact, any kind of an intelligible review. What I can say is, it's the kind of book that yanks your heart out and flagellates your entire being; your entire identity and your entire humanhood. It's the kind of book that you struggle with (the line between mental struggling and actual physical struggling is sometimes infinitesimally fine) and sweat over with everything you got, like Jacob; and while you're at it, it takes you for an emotional and intellectual rollercoaster ride; and like in a fun park or a zoo, it laughs at everything and everyone while all along you know none of it is there for any of the laughs.

I admired Jonathan Safran Foer for Everything Is Illuminated but couldn't really see how he could ever do better with another novel after such a genius debut (without appearing overambitious and overachieving maybe, and making the readers seriously cringe). Then I read Extremely Loud & Incredibly Close and watched If This is Kosher..., read up on Eating Animals and his pro-vegetarian advocacy, tried to think beyond 'best-selling' and 'award-winning', beyond 'pot-smoking' and crash landing 'among the 15 most overrated modern American writers'; and put Here I Am on my wish list.

I'm glad I did. There's no doubt he's done better still.

Ambitious. Quotable. Funny (depending on your sense of humor). Deeply touching. Challenging. Ruthless. Cruel. Beautiful.

LYÖKÖ NOPEAMMIN?

Mia Kankimäki, Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Otava 2013
380 s.

Heian-kaudella eläneen hovinaisen ja kirjailijan Sei Sh
ōnagonin jäljitystä; löytöretkiä temppelien, kirsikankukkien, itkupajujen, zen-meditaation, teehuoneiden, baarireissujen, tsunamien maahan; yhden naisen muistiinmerkintöjä matkalta omaan itseensä.

Huumaavalta tuoksuvia asioita, Sei.

*


Minulle ojennettiin tämä yllätyskirja kesäkuun bookcrossing-miitissä Tampereella. Kiitos kovasti kierrättäjille!



Kuvassa kirja ja oma Sei-furoshikini yhteispotretissa. Yhteensattumat eivät loppuneet vanhaan furoshikiin: törmäsin pari päivää sitten jälleen Seihin ja Tyynynaluskirjaan, vieläpä kahdesti. Tämä sattui kaikista maailman paikoista 1) Vallentunan kulttuuritalon kirjaston kirjanäyttelyssä ja 2) Tukholman haikuseminaarin Japanin kirjallisuushistoriakatsauksessa.

*

Alusta asti minulla oli hytinä, että tämän täytyy olla amerikkalaisin suomalainen kirja, johon olen tutustunut: 'amerikkalainen' merkityksessä amerikkalainen bestseller. Mainostoimittajan tatsi tunkee vahvana läpi, tekstin helppolukuisuus ja flow miellyttävät, kertojan/kirjailijan petollisen naiivisti ja pinnallisen itsekeskeisesti kuvattu persoona kiinnostaa, kohderyhmästä ja kohderyhmän mahdollisesta aliarvioimisesta sen sijaan en halua muodostaa varmaa mielipidettä. Se, mikä tekee tästä teoksesta kiinnostavan eikä pelkästään läpiluettavan, on sen asenteellinen itsetietoisuus ja itsereflektiivisyys.

Pidin kirjan itsetietoisesta länsimaisuudesta ja kollaasimaisesta kokonaisuudesta. Kaikki kirjassa vaikuttaa olevan lainaa, tilkkutäkkiä; suuri osa suoraan eri alojen kirjallisuudesta ja tietynlaisesta suomalaisesta yhtenäiskulttuurista tunnistettavaa. Löytöretki oli riemastuttava: Minullakin on ollut tuo sama Aikuiset ystäväni -kirja! Minäkin olen lukenut nuo sanat haisujuustosta, nehän ovat Pikku Heidistä. Nuo rivit ovat suoraan siitä-ja-siitä Japanin-harrastajille tutusta tietokirjasta, kainiemisestä tai minnaeväsojasta. Ja tuossa pätkässä hölkätään kovasti Rei Shimuran jalanjälkiä.

Varsinaista uutta kulttuuritietoa Japanista en saanut, lukuunottamatta Sei Shōnagonin (n. 9661025) ja Heian-hovin biografiatietoja. Sydän ei alkanut lyödä nopeammin. Tieto oli tuttua ja turvallista ja surutta kliseistä. Sellaista, jonka parissa voi rentoutua; ei niinkään myllätä ja mankeloida, vaikka varmuuden vuoksi mukana kulkivat yleinen kirjallisuustiede ja yleinen kulttuurihistoria.

Joskus lainaan ja interteksteihin perustuvien kirjojen kohdalla on vaikea arvioida, miten tietoinen kirjailija on vaikutteistaan ollut. Tämän kirjan ehdoton ansio on minäkertojan läpinäkyvyys. Lukija on toivottavasti havainnut joutuneensa itsekin löytöretkelle siinä vaiheessa, kun kertoja/kirjailija paljastaa korttinsa.

Minut kirja sai pohtimaan aivan eri asioita kuin minne se näennäisesti ohjaa: ei japanilaista kulttuuria tai edes japonismia, vaan omaa kulttuurista kollaasiamme suomalaisina, eurooppalaisina, länsimaisina ihmisinä; ja kirjoittamista, kirjallisuutta, oikeutustamme kirjoittamiseen ja tekstin tuottamiseen, oikeutusta kirjailijuuteen missä tahansa kulttuurissa ja minä tahansa aikana. Sei ja Japani toimivat pohdinnan sparrauskumppaneina niin kertojalle kuin lukijallekin.

ELÄIN PARKA, PIDÄ VARASI!

Xavier de Maistre, Matka huoneeni ympäri ja Öinen tutkimusmatka huoneessani



Savukeidas 2011
Suomentanut Kai Mikkonen
159 s.


Savukeitaan Historialliset matkakirjat -sarjan aatelia

Värikäs ja kiintoisa herrasmies tämä Xavier de Maistre (1763–1852), kirjailija, maalari ja ammattisotilas. Monen jo aikanaankin erikoisen valinnan seurauksena hän asui kotiseutunsa Savoijin (tuolloin osa Sardinian kuningaskuntaa) lisäksi vuoroon Italiassa, Ranskassa, Venäjällä… Vuonna 1800 hän pestautui Venäjän armeijaan ja muutti Moskovaan ja sittemmin vuosikymmeniksi Pietariin. Kirjan loppuun liitetyistä biografiatiedoista voidaan lukea de Maistren toimineen myös mm. satamien sotilasvalvojana Turussa ja piipahtaneen diplomaattiseurueessa Imatrallakin. (Nokkelan kynänkäyttäjän ajatukset 1800-luvun alun Turusta saattaisivat olla, hm, perifeeristä luettavaa!)

Varsin obskuuri “matka”kirja tämäkin teos on. Suomennos käsittää yksissä kansissa kaksi autobiografista matkaa: Matkan huoneeni ympäri (Voyage autour de ma Chambre, 1797) sekä Öisen tutkimusmatkan huoneessani (Expédition Nocturne autour de ma Chambre, 1825).

De Maistren pakotti oman huoneen tarkasteluun 42 päivän kotiaresti. Rangaistus oli määrätty osallistumisesta kaksintaisteluun vuonna 1790.

Sänky, kirjoituspöytä ja tuoli innoittavat de Maistrea pohdiskelemaan (eipäs! Kirjoittamaan tarkkaan harkittua kaunokirjallisuutta, väittäisin) moraalia ja tiedettä, ihmissielua, maalaustaidetta ja musiikkia, naisia ja nautintoja, kauneutta ja rakkautta, kärsimystä, muistia ja muistoja, ihmisten ja ihmisten ja eläinten välisiä suhteita ja hierarkioita, sanalla sanoen: joutilaiden harrastusten monia muotoja.

Suurten matkakertomusten jälkiä nuuskutellaan ja omia hajumerkkejä heitetään.

Sisällöltään, syvyydeltään ja pituudeltaan epätasaiset aihelmat ovat ehkä harkitun epäsuhtainen vertailukohta huoneen säännöllisille muodoille ja järkeville huonekaluille. Lyhyissä, sivun-parin pituisissa luvuissa päästään kuitenkin paikoin varsin herkullisiin (ja mielikuvituksellisiin) filosofisiin pohdiskeluihin. Aivan täysillä ei kuitenkaan paapoteta. Olisin toivonut de Maistren nyhjäisevän tyhjästä vielä enemmän ja vielä täsmällisemmin. Ainakin tämän lukijan tausta-ajatuksiin jää kutkuttamaan mahdollinen yhteys huonekalujen tai kulloisenkin huoneenkolkan materiaalisen kuvauksen ja kertojan muiden mielenliikkeiden välillä.

De Maistre oli sentimentaalisen ja parodisen matkakirjallisuuden kehittäjiä. Se näkyy tekstissä kyllä, kauttaaltaan, joskin hyvin hienovireisenä. Suomentajan lisääminen alaviitteiden muodossa parodista ulottuvuutta on tuotu myös nykylukijan saavutettaviin. Sivun 148 alalaidan suom. huom. esimerkiksi opettaa meille täsmällisen pituusmitan määritelmän, “tarkalleen kaksi millimetriä ja 2558 millin kymmenestuhannesosaa”.

NIIN VALOISAT, eli MAISEMAN POLITIIKKAA

Nils-Aslak Valkeapää, Kevään yöt niin valoisat

Pohjoissaamenkielinen alkuteos Giđa ijat čuovʼ gadat (1974)
Suomentanut Anneli Rosell. Kuvitus: Nils-Aslak Valkeapää
Helsinki : Kirjayhtymä 1980. Sidottu, 62 sivua

Kevään yöt niin valoisat
niin valoisat

Yksinäisen sydän ikävöi
ajatukset palavat



Olen hieman yllättynyt siitä, millaisella ylivoimalla Valkeapään ensimmäisen runokokoelman kuvitus pesee runot.

Oikeastaan tekisi mieli sanoa, että sanallinen anti on jopa köykäinen, kun rinnalla hehkuu voimakastunnelmaisia tussipiirroksia. En tiedä; tuntuu myös, että runoissa olisi vieläkin enemmän pelkistämisen varaa. Sanat eivät tunnu loksahtavan paikoilleen; efekti on kyllä metka, mutta lukijana en osaa päättää, miten tarkoituksellinen se mahdollisesti on. Ainakin se vaatii lukijalta sanojen yllä pintatasolla edestakaisin liikkumista, höyläämistä, työstämistä; mukavaakin työtä, jollaista ei aivan jokaisen runokokoelman kohdalla koe.

Kokoelma on ohut: se sisältää 62 lyhytrunoa ja 8 tussipiirrosta. Piirrokset ovat (ainakin näennäisen) kielettömiä ja vapauttavat kokoelmaa kieli- ja kulttuurisidonnaisuudesta. Innostuin piirrosten suorastaan järkyttävästä kontrastisuudesta: ehkä se on tuo raju musta tussi, joka tuntuu niin paljon ilmaisuvoimaisemmalta kuin tavallinen painetun tekstin kirjasinlaji. Tussinjälki on samalla luontevaa ja haastavaa, repivääkin. Kun jotkin kuvat on vielä aseteltu aukeamalle niin, että ne ulottuvat kahdelle sivulle ja tekstin lomaan, tuntuu, että ne tekstiä paremmin pystyvät tavoittamaan jotain avarasta maisemasta, ulottuvuuksista, ja ihmisen ilmaisusta ja intohimosta ulottuvuuksien keskellä ja osana niitä.

Piirrokset eivät suinkaan ole kielettömiä; ovatpa vain vähemmän kielestä (kontekstista) riippuvaisia kuin sanataide. Kun kuvassa on luonnonmaisema, kuvatussa maisemassa elävä osaa tulkita kontekstin oikein: mitä on tarkoitus kuvata? mitä tämännäköisessä paikassa tehdään? miksi maisemassa ei ole/on tekijöitä, eläimiä tai ihmiseläimiä? Todellisessa elämässä paikka ole koskaan tyhjiö; vasta taiteessa esitettynä se voi olla enemmän ja painotetummin abstraktio. Kuvataiteen tutkija tai ihailija tulkitsee abstraktiota enemmän kuin kontekstia. Kun kuvattu maisema on jollain lailla Toinen tai Toisena esitetty, tulkitsija toimii tietoisesti myös puhtaan abstraktiotason ulkopuolella, "maastomerkkejä" etsien.

Saamelaisen (tai yleensä pohjoissuomalaisen) maiseman sekä aikansa kuvaajina runot ovat avartavia; mutta kuva avaa aina enemmän. Johtuuko vaikutelma yksinkertaisesti siitä, että runot ovat käännöksiä? Ehkä suomen kieli on niin tiukasti kytköksissä suomalaisuuteen ja eteläsuomalaisen silmin koettuun Lapin maisemaan, että saamelaisia vivahteita on tekstistä vaikea nähdä saati tulkita. Varsinaisia, kääntäjä Anneli Rosellin esipuheessa selittämiä viitesanoja esiintyy runoissa 7 kappaletta; ja vaikka ne ankkuroivat monet sinänsä universaalit runot saamelaiskulttuuriin, olisin kaivannut lisää jotain sellaista hienonhienoa, jota ei ehkä voi ilmaista kuin alkukielellä.

Kokonaisteoksena kokoelma on mielestäni erinomainen, mutta se on paljolti kuvituksen ansiota. Millainen vaikutelma runokokoelman runoista olisi jäänyt ilman tussipiirroksia? Ei varmaankaan yhtä intohimoinen tai vaikuttava. Toisaalta runojen maltillinen kieli ja muoto tasapainottavat hienosti kuvien syvää tunnelmaa. Näin ihminenkin tasapainoilee; näin hänen on hyvä olla.

*
En osaa yhtään saamea. En myöskään ole koskaan käynyt saamelaisalueella enkä edes Lapin läänissä. Se johtuu siitä, etten ole kiinnostunut koiravaljakkoajeluista tai lomakylämeiningistä; enkä ole oikein tuntureillavaeltaja tai soillarämpijäkään. Näitä vaihtoehtoja turistille Lapissa tarjotaan.

Pohjoissuomalainen maisemakaan ei ole välittömästi "minun" maisemaani.
Tietysti voi miettiä, milloin ja miksi maisemasta tulee oma, kokonaan tai edes jossain määrin.

Saamelaiskulttuuri on minusta upea, mutta (syystäkin!) ulkopuoliselle luoksepääsemätön asia. Vieraaseen kulttuuriin tutustumisen voi ehkä syvällisimmin aloittaa kirjojen ja muiden taideteosten välityksellä, kaikessa rauhassa, ei turistireissulla. Onneksi nykyään on internet ja muita apuvälineitä, joiden avulla tutustuminen helpottuu.

Enää ei olla aivan samanlaisessa tilanteessa kuin tämän kirjan julkaisuaikaan, jolloin saamelaisuutta ja saamelaisia ei taidettu vielä arvostaa tai arvostettiin korkeintaan pintaeksoottisena myyntitavarana. Saamelaispuvuilla, poroilla, noitarummuilla ja tuntureillahan koko Suomea on maailmalle markkinoitu niin kauan kuin markkinoida on täytynyt. Se nolottaa, monestakin syystä: esimerkiksi siksi, että mainoskuvissa näkyy asioita, joihin minulla ei ole ollut mitään kosketusta. En osaisi kertoa niistä mitään ulkomaalaiselle kysyjälle, etenkään en sitä, millä tavalla virheellisiä ja ryöstökäytettyjä nuo saamelaissymbolit ovat.

Olen tietämätön sekä maisemasta että kulttuurista.

Se, joka ei puhu omasta kulttuuristaan tai omasta maisemastaan, voi vain opiskella lisää, sympatiseerata, ihailla kaukaa, tarjota tukeaan. Mutta näissäkin toimissa ulkopuolisen sanat ovat vääjäämättä epäkiinnostavia, epärelevantteja, epäpäteviä. Henkilökohtaiset, subjektiiviset kokemukset, suhteet ja mielipiteet (tai niiden puute) voivat kääntää keskustelun ja sen valtasuhteet täysin egoistisiksi. Nyt ei ole kyse Minusta, vaan Toisesta.

Tulin ajatelleeksi, että hedelmällisintä olisikin ehkä aloittaa löytöretki omasta maisemasta, omasta kulttuurista, ja siirtyä sen kautta tutkimaan oman itsen ja oman kulttuurin suhteita ja suhtautumista muihin. Maiseman politiikka voi valaista ensin pienen, sitten suuremman piirin.

Suomeksi käännetty, yleiselle areenalle tuotu maisema antaa mahdollisuuden, mahdollisuuksia, tällaisten suhteiden tutkiskeluun.Tietyssä mielessä sen pääfunktio voi olla "neukkarin oven" avaaminen.

Valkeapää (1943–2001) tunnetaan saamelaisten ja yleensä alkuperäiskansojen kulttuurin ja elinympäristön puolestapuhujana ja edistäjänä. Kevään yöt niin valoisat -kokoelman julkaisemisesta on kulunut yli 43 vuotta. Se, että kokoelman herättämät ajatukset hyppäsivät minulla esiin tämännäköisinä, kertoo edelleen olemassaolevasta tiedontarpeesta.

HEY

Douglas Coupland, Hey Nostradamus!

Random House, 2003

"God is nowhere God is now here"

Pregnant and secretly married, Cheryl Anway scribbles her last will and testament - and eerie premonition - on a school binder before a rampaging trio of misfit classmates gun her down in a high-school cafeteria.


This was my second reading of Hey Nostradamus.

Not to mention the zeitgeist, I feel compelled somehow by the effortless beauty Coupland churns at us in every one of his books. I don't know why I'd labeled Hey Nostradamus as slightly second-rate earlier: I now think it flows better almost than any other. But it's a book for a young audience, or for an audience seeking something against which to mirror their own past youth maybe, or an audience who has in fact stayed young inwardly.

I've never praised Coupland for his existential flair: the "floatiness" and thematic ambiguity (for the lack of a better word) mentioned by some other journalers really are there for the zeitgeist only, not intended as a revelation of any kind. What Coupland does in every one of his books is show us snapshots of the world, our context, the context of the generation x I guess, nothing more. He doesn't show where it comes from or where it is heading. All true to the ideology: for us, alienation and detachment were the keys. Now a couple of decades have passed, and gen x has been replaced by gen y and gen z and gen gd-knows-what, each in its turn in popular consciousness, and I don't know if Coupland appeals or is comprehensible anymore to readers outside this particular generation label.

OK, and this is a book about religious fanaticism and terrorism, ultimately of disillusionment with humanity, which makes it a bit special and a bit heavier and less appealing in underlying substance. I guess in order to map out gen x  you have to seek its marginal, too: on the fringe of it, a spiritual viewpoint that  transcends the horizon of the present moment, an attitude completely clashing with the materialism of the 1980s. School massacres did turn out to be a phenomenon that has marked the era and the subsequent eras in mainstream consciousness, though, and using the perspective of a naïvely religious 17-year-old, and then the perspectives of adults stuck in the past ten or so years later, is one way of tackling the issue and perhaps of attempting to show us the two sides of the coin.  Or maybe just reminding us that ideology exists and continues to shape us.

This also got me thinking about gen labels. The specific markings and makings are always easy to spot on other people and other eras, say, on someone who grew up in the 1950s or the 1960s. But when it comes down to us, we're not sure how to step outside of ourselves and whatever ideologies constitute us. And it's difficult really to see any watersheds of where we stopped being gen-x'ers if we ever did, or will. When did/will we see the restrictions of the specific outlook on life that our generation shaped for ourselves, or our era shaped for us?

I read this as my Canada book for the Countries of the World challenge http://www.bookcrossing.com/forum/30/541674/ at bookcrossing.com. But since for me the book is very universal and pan-Western and generation-al in character, I'd rather not concentrate on the place but the place in time. Besides, the all-pervasive pop youth culture and cable and video and MTV made North America feel very much a home for young Finns in the 1980s, or at least so we thought, so much so that for us it started to signify Us and not the Other. Of course, our perception was tinted and narrow and 100% shaped by television sitcoms and music videos, but it felt our cultural home nevertheless, and it still does: in our ability to identify with and feel a common ground in a story like this, even if the narrators' specific viewpoints do not match ours.

Taking the argument further, it'd be interesting to see where our perceived "identification" fails us, to be able to spot the breaking points where reality differs from our trans-Atlantic interpretations. And, more specifically, why we like identifying the way we do, and what it tells about us when we feel it's unpleasant to be reminded of the possible existence of a radical difference in interpretation. But then, of course, we wouldn't necessarily be talking Case Coupland any longer.

*
So I didn't particularly enjoy the contents of the book. But I surely appreciate the writer's skill and the topics he draws from. I've always been a sucker for ideologies and zeitgeist personal and public—maybe you can tell.

I have cherished a Coupland collection in my bookshelf, but I think I could just as well part with this one, having pretty much written it out of my system in this journal entry. And that just tells you something of the book's finiteness: if it was anything more I would have more to say about it, or at least I could see myself as having something more to say about it in the future.

IN ALL SINCERITY AND BITTERNESS

Jonathan Swift, Gulliver's Travels

First published in 1726
Penguin Classics, 1967 (reprinted in 1985)

Part I: A Voyage to Lilliput and Blefuscu
Part II: A Voyage to Brobdingnag
Part III: A Voyage to Laputa, Balnibarbi, Luggnagg, Glubbdubdrib, and Japan
Part IV: A Voyage to the Country of the Houyhnhnms

I could not agree more with the back cover: [w]hether it is seen as the product of an embittered mind or a profound comment on the Age of Reason and Nature, there is all the fascination of distorting mirrors in Swift's accounts of Lilliput and Brobdingnag, and far more than mere spleen in the saeva indignatio with which he lashes human passions and institutions.

A satire on human nature and a parody of the "travellers' tales" literary sub-genre: it is very easy to imagine just how controversial Swift's work was at the time of publication and over the centuries to follow. For one thing, Gulliver's Travels certainly failed to fall in with the ideals and tastes of Victoriana! But to perceive it as the work of a diseased mind? True, a great part of the satire and most of the references and witticisms have vanished and lost all meaning over time; but the backbone reminds us upon every reading of the follies of the human race. In doing so, the book importantly forces focus on our time (our exact point in history) in which and against which we construct our judgments.

Time adds yet another distorting mirror to Swift's array. Our current time has surely stripped Part IV of its most monstrous and poignant aspects. Today's people have much more 'humane' ideas of animals: we do not distinguish as radically any more between humans and the rest of the animals; we tend to sympathize with animals, and personify and anthropomorphize them instead of letting the 'beasts' fall in the same category with things vulgar, despicable, and lowly. Neither do our moral values automatically label the book as 'filthy' or 'obscene'. Thus the idea of reversing the roles of, say, man and horse does not terribly shock a 21st-century reader. Consequently, it is difficult for us to say just how bold or humorous the book was, and is, supposed to be. What remains is hardcore by any standard: an utter contempt of mankind, the wisdom and inspiration of which is to be found in contemplation.

Swift based his Gulliver on the newly-discovered ideas of the Enlightenment. It would be interesting to travel back in time and see which factual parts of the book, if any, would have been perceived as implausible or weird (instead of 'educational' or 'veracious and enlightening') by the then contemporary readers. In the closing chapter of Part IV, the narrator insists on truthfulness and sincerity as learned from the Houyhnhnms. I admire the way Swift is blurring reality and thus playing with readers of all educational ranks throughout the book: the least educated would miss the satire altogether and start a heated argument on whether the book is a truthful document in its entirety. The most educated readers of the early 18th century would no doubt learn something new they would nevertheless very seriously doubt, taken the context in which the information was found.

NO ONE KNOWS HOW TO BEHAVE

Ernest Hemingway, Green Hills of Africa

1935
Granada reprint, 1982

I don't know why it's always so peculiarly relieving to grab a Hemingway and start reading like it's a tabula rasa, an empty canvas.

Bang, you're in Tanzania. Bang, you shoot a rhino.
Easy as that. No predispositions and no prejudice.

Maybe that is the whole philosophy and the whole originality of him. There was no other like him; and if there are such authors now, they're not nearly as famous. Because they're no longer original.

I have a couple of hemingways in my permanent collection, originals and translations. He's not my favorite author, far from it, but I keep the books as specimens of a genre.

Green Hills of Africa is divided into four parts: Pursuit And Conversation; Pursuit Remembered; Pursuit And Failure; and Pursuit As Happiness. The titles distill the essence: elegance and economy, and absolute mastery of subject. The sheer matter-of-factness of expression closes in on poetry and, just miraculously, steers clear of monotony. This is also what I like about Raymond Carver and Truman Capote. But it's the frankness, leveling with the reader I guess, that gives the text its ultimate charm.

(Jabbering on about Charm and Poetry re: Hemingway? Let me just say I find him engaging, OK.)

But how do we see "Africa", Tanzania, through him? A hunting ground, a semi-nameless place of retreat and seclusion, a wilderness, a safari, something that is completely, utterly an Other. As far away as possible from all the

boys who used to be sent to Paris with two years in which to make good as writers or painters after which, if they had not made good, they could go home and into their father's businesses.

Into the way of hunting, then, with only the absolute faintest to remind you of the finiteness of such an existence,

for as long as you live against as long as there is such and such an animal; just as the way to paint is as long as there is you and colours and canvas, and to write as long as you can live and there is pencil and paper or ink or any machine to do it with, or anything you care to write about, and you feel a fool, and you are a fool, to do it any other way.

A place within which to be confident and self-sufficient.
So if hunting is an analogy to writing, real writing, Africa is... paper?
A medium for a message, a medium for self-expression?
A domain that enables your very being, your survival, your status: and thus a kind of a philosophical colony.

There's something very fundamental in this relationship with the Other.

*
My favorite quote?

"No one knows how to behave in America," Pop said.

ASIOITA

Tahar Ben Jelloun, Seitsemäs portti

1987
Ranskankielinen alkuteos L'enfant de sable, 1985
Suomentanut Annikki Suni

Arabi- ja muslimikulttuureissa on Kauniita, Rumia ja Kaikenlaisia asioita, mutta tiedostan että minulle ne jäävät leijumaan ilmaan eivätkä löydä jalansijaa. Esineellistän lähes kaiken enkä näe muuta kuin konkreettisen pinnan. Tästä kirjasta oli helppo olettaa kulttuurisia koodeja, joiden avulla oikeaan viiteryhmään kuuluvan henkilön pitäisi pintavilkaisulla oivaltaa, missä syvyyksissä mennään. Minulle islam on lähtökohtaisesti luoksepääsemätön, suljettu portti.

Siitä huolimatta kirjan asetelma näkyy selkeänä: perinteinen islamilainen kulttuuri ja kollektiivinen tajunta murrosvaiheessa, Marokon historia ja kolonialismin vaikea perintö, naisten asema ja emansipaatio, sukupuolten ja yksilöiden roolimuutokset... Erilaiset ja eriasteiset alistuskonstruktiot kulttuur(e)issa ja hallintorakenteissa... Konteksti, jossa toimijoiden pitää suhtautua ja sopeutua parhaansa mukaan.

Kirja puolestaan tekee parhaansa johdattaakseen lukijan (minutkin) seitsemän portin läpi. Se rakentuu niin, että jokainen lukija (ei ainoastaan muslimi, marokkolainen tai ranskanmarokkolainen) pystyy muodostamaan prosessin aikana ehjän tulkinnan tarinasta/tarinoista/näiden muodostamasta tarina-/tarinointikokonaisuudesta oman (ja ehkä prosessin aikana omaksutun) kulttuurisen koodistonsa avulla. Siksi pääpaino on narratiivisissa rakenteissa. Salakavalat kertojavaihdokset, lisääntyvät maininnat kerrontapaikoista ja yleisön reaktioista, vaihtuvat näkökulmat päähenkilö Ahmed-Zahraan... Teos rakentuu näiden varassa ja hyvin konkreettisesti lukijan silmien edessä. Sillä, mihin (jos mihinkään) kirjan rakenne pohjaa tai viittaa, ei lopulta ole määräävää merkitystä.

Päähenkilön sisäisen identiteetin etsintä konkretisoidaan lukijalle muuntuneessa, eri tasolle nostetussa muodossa, kerrontarakenteen ongelmina eli tarinan identiteetin etsintänä. Ahmed-Zahra jää tarinan/opetuksen havainnollistusvälineeksi, keinotekoiseksi pisteeksi, johon kaikki prosessissa ankkuroituu ja peilautuu. Ahmed-Zahra on alleviivatusti romaanihenkilö, paperia, kirjaimia ja sanoja niiden perimmäisessä merkityksessä. Ydin tuodaan kuorelle, näkyviin... ja mitä sitten tapahtuukaan?

Kirjallisuustiede on niin äärimmäisellä tavalla läsnä tässä teoksessa, että tekee mieli suorastaan nostaa teoria toimijaksi. Reseptioestetiikka pohjaa tekijän kuolemaan tai ainakin kulttuuriseen tekijän häivyttämiseen ja tekijyyden hajoamiseen, siirtymiseen vastaanottajan/tulkitsijan päähän. Tulkinta ja kääntäminen eli tarinanvälittämisen mekaniikka… Mitä tämä voisi tarkoittaa allegorisesti? Huomion kiinnittämistä kulttuurin ja ideologioiden murrokseen: tapojen ja hierarkioiden höltyminen, vanhojen ja uusien rakenteiden murtuminen, uskon ja olemassaolon olemuksen muuttuminen, paineenalaisena pakollinen assimilaatio, rationaalisen tietoinenkin kulttuurimuutos, muutos valtasuhteissa ja sosiaalisissa konstruktioissa? Toimijoiden yhteistyön korostuminen auktoriteetti-tekijän sijaan? Voidaanko rytmi ja tauot kerrontahetkien välillä, tarinan jatkumisen odottaminen ja lopulta odottamiseen kyllästyminen lukea suorana viittauksena Marokon yhteiskunnalliseen tilanteeseen?

Kirjan kohderyhmiä lienevät nykyaikainen (tai: 1980-lukulainen, 1980-luvulla vallinneita kirjallisuus- ja kulttuuriteorioita tunteva) länsimainen ja/tai länsimaissa toimiva yleisö. Tämä on korostetusti tarina eikä kirja, tarina tulkinnasta ja tulkinnan kohteesta; tämä on prosessi jossa tarina kasvattaa uuden kerroksen jokaisen uuden tason/tahon tulkinnassa. Nurin käännettyä sipulinkuorintaa. Näin ajateltuna kirjan voisi ajatella vertauttavan/törmäyttävän perinteet ja islamin 1980-luvun muodikkaaseen eurooppalaiseen (post)moderniin sekä tasa-arvoa hakeviin individualistista reseptiota korostaviin ajatussuuntiin ja postkolonialismiin. Ensin ajattelin yhdistelmän olevan todellakin äärimmäisen ikonoklastinen; mutta sitten aloin huomata yhtäläisyyksiä menneen ja nykyisen välillä.

Mielenkiinto itse päähenkilön, Ahmed-Zahran, perustason tarinaa kohtaan lopahtaa viimeistään Ahmedin vaimon kuoleman jälkeen. Silloin siirrytään eteenpäin Ahmed-Zahran identiteetin ja Marokon identiteetin tasoille, ja fokus ohjautuu yhä syvemmälle metakerroksiin. Päättämättömyys ja häilyvyys joka tasolla, sisäkkäiskuulijoiden ja -kertojien tulkintayritykset joilla jokainen haluaa antaa tarinalle omanlaisensa, oikeimmalta tuntuvan merkityksen tai nostaa ainakin sen päällimmäiseksi... Kirja muistuttaa Milorad Pavićin Kasaarisanakirjaa (1984): http://www.bookcrossing.com/journal/3411562/, joskin Kasaarisanakirjassa väline ja viesti, tarina ja kerronta tukevat toisiaan saumattomasti; kun taas Seitsemännessä portissa ne törmäytetään. Luku 10, "Kertoja jonka omat lauseet nielaisivat", voisi olla tietoinen interteksti. (Se muistuttaa tyylillisestikin Pavićia: kirjan kauneimmat 2,5 sivua.) Luvun 17, "Sokea trubaduuri", buenosairesilaisen (ailleurs!) kertojan taas onnistuin tunnistamaan Borgesiksi; mutta sitä, mihin henkilöhahmoihinsa Borges luvussa viittaa, en äkkiseltään pysty muistamaan. Kirjallisuushistoriallisia viitteitä bongaillessa ja arvaillessa voisi iloitella tunnin jos toisenkin... Oletan, että tarinoiden, tyylien ja tulkintojen mukana marssitaan melko villisti (jopa parodioiden?) jostain hyvin kaukaa nykypäivään. Oletan myös, että etenkin vanhimman kerrostuman intertekstit eivät välttämättä ole suomalaisille lukijoille yhtä tuttuja kuin Borges tai Pavić. Joka tapauksessa: myös intertekstuaalisuus tukee kirjan tasoja lävistävää teemaa merkitysjärjestelmien muutoksista.

Muuallakin, epäsäännöllisin välein niin kuin narratiivisesti häilyvässä teoksessa pitääkin, teksti on jopa pakahduttavan kaunista. Kerrontatasojen etäännyttävästä vaikutuksesta ja tietoisesta pohjanpudottamisesta johtuen kauneus jää puhtaasti esteettiseksi elämykseksi, ilmassa leijuvaksi. En jaksa olla kiusaantunut siitä, etten ymmärrä kulttuurisia merkitysjärjestelmiä tai osaa asettaa asioita aivan oikeaan kontekstiin, että luen väärin. Sehän taitaa olla aivan oletusarvoista. Kirja siis lopulta vapauttaa myös kulttuurisen lähtökohtansa sitoman lukijan (ja, ainakin omassa tulkinnassani, kaikkein piilotetuimmalla tasolla kyseenalaistaa ja kääntää päälaelleen sidontasuhteet ja -prosessit).

Kirjan loppuosa, sen jälkeen kun sadunkertojien tori on tyhjennetty ja länsimaistettu ja paikalle ilmaantuu kahdeksan kuukautta myöhemmin kolme uutta kertojaa, nousee sellaisiin sfääreihin, että osio oli pakko lukea kolmeen kertaan, joka kerta lähes henkeä haukkoen. Kieli on äärimmäisen runollista ja koskettavaa, jälleen puhtaasti esteettisessä mielessä, iloisesti vailla kulttuurista kaikupohjaa. Kaikki mikä vaatii muistamista; kaikki mikä on kiellettyä; kaikki mikä on häilyvää ja imaginaarista; kaikki mikä on polyfonista... Sehän on (myös) runoutta!

Tämä viimeinen portti on joka tasolla auki, avattu, avoin... Se on taso, josta käsin pääsemme halutessamme operoimaan jokaisella Ahmed-Zahran tarinaan yhtyvällä kerronta- ja tulkintatasolla. Jokainen, joka on lukenut Ahmed-Zahran tarinan, on viimeistään tässä vaiheessa osallistunut sen luomiseen (=tulkitsemiseen) ja antanut sille jotain itsestään.

Miten kertoa tällainen tarina? Miten vastaanottaa ja tulkita se? Miten suhtautua sisäkkäistarinan yleisön tulkintoihin ja olettamuksiin/odotuksiin tarinan juonen kehittymisestä? Miten suhteuttaa toisiinsa eri kertojien osin rinnakkaisetkin tulkinnat? Montako tarinaa tässä lopultakin on; vaiko vain yksi? Miten lukea sisäkkäisyleisön yläpuolella, metatason metatasolla? Millä tavoin tuo luenta poikkeaa sisäkkäistason luennasta? Ja, tärkeimpänä kaikista: miten teos muodostuu näiden tasojen ja suhteiden yhteisvaikutuksesta? Loppujen lopuksi "postmoderneilta" vaikuttavat reseptiot ovat olemassa myös ikiaikaisen sadunkerronnan ja suullisen perinteen ytimessä. Ehkä Ben Jellounin voisi nähdä tekstin avulla visioivan optimistista, tasa-arvoista tulevaisuutta, jossa perinteet kohtaavat mutta kaikesta huolimatta säilyttävät ominaislaatunsa, jossa sekä kirjallisella että suullisella perinteellä, kaikkien tarinoilla, on lopulta sijansa ja yhteisvaikutuksensa?

Omassa luennassani teos siis aukeaa syvimmällä tasollaan vahvasti postkolonialistiseen suuntaan… Saatan heitellä kirjan loppuosasta vielä lisää, kunhan saan sitä enemmän pureksittua.

Jotain tämäntapaista:

1) Mitä tapahtuu, kun kirjailija alkaa kirjoittaa kuin kirjallisuustieteilijä? Vääristyykö kirjallisuus silloin? Jos, niin mihin suuntaan?
2) Mitä kirjoitetulle sanalle tapahtuu, kun sen ottavatkin haltuunsa kertojat, suullinen perinne? Miten se vääristyy? Saako se vääristyä, tai pitääkö sen vääristyä kirjalllisuuden ja kulttuuri(e)n kehittyessä? Mihin kehitys ja emansipaatio johtavat? Vääristyykö perinne liikaa? Mitä on tai mitä voisi olla hybridisaatio? Onko parempi pidättäytyä perinteisissä tavoissa/vaatimuksissa vai emansipoitua ja pyrkiä nykymuodin mukaiseen tasa-arvoon, vaikka se olisi ristiriidassa perinteen kanssa ja muuttaisi perinnettä kenties peruuttamattomasti? Ovatko muutos, kehitys, emansipaatio lopulta mahdollisia (tai miten pitkälle ne ovat) ilman positivismia tai nihilismiä, arvotyhjiö-postmodernismia?
Ja 3) Kumpi painaa enemmän: perinteinen suullinen perinne vai "nykyaikainen" kirjallinen? Kummassa ääripäässä Ben Jelloun käy enemmän heiluriliikkeessään? Palaako reseptiota korostava metodi todella ohi kanonisoidun tekstin takaisin suulliseen, jossa jokainen kertoja ja kuulija lisää tarinaan jotain omaansa ja on oikeutettu niin tekemään? Vai rakentuuko kokonaan uusi kerronnan/olemisen kulttuuri, jonne jokainen hakee oikeutuksensa? Mitkä sen rajoitukset ovat? Onko uudelleenrakentuminen mahdollista vain imaginäärisessä ulottuvuudessa, mielikuvituksessa, kielessä ja tekstissä? Onko kieli tehokkaampi vapautumisen ja vapauttamisen kuin alistamisen ja kontrollin väline?
Ja peräti 4) Missä määrin tarinoiden kertominen länsieurooppalaiselle yleisölle alistaa tarinat siirtomaatavaraksi, kaupalliseksi feminiiniksi? Mitä eri viitekehyksestä lukeminen/kuluttaminen, tulkitsijan vapaa liikkuvuus, lopulta tekee tarinoille? Vertautuuko ylipäätään tulkitsemisakti, yhden merkityksen luominen ja kiinnittäminen, yhden ideologian/merkitysjärjestelmän tyranniaan, oli se sitten kolonialismia tai islamisaatiota?

Näitä asioita ei ratkaistu 1980-luvulla, eikä subjektien vapautumista ole visionäärien näkemissä mitoissa vielä koettu. Yhden/koko Ahmed-Zahra-tarinan tapaan on ehkä siirrytty/jääty elämään tarinoissa, kuvitteellisissa maailmoissa, todellisuuden muuttamisen sijaan? Toisaalta tarinat kertovat ja projisoivat itseensä aina etupäässä maailmasta, jossa ne kerrotaan. Minä uskon vahvasti siihen, että tarinoita tutkimalla ja tulkitsemalla siis myös voidaan ymmärtää, tutkia, opettaa ja lopulta muuttaakin vallitsevaa yhteiskunnallista tai ideologista todellisuutta.

Googlettelin ja sain selville, ettei Seitsemäs portti suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa samoilla teemoilla operoiva teos; ilmeisesti paljon lisää löytyy, mutta kirjailijat eivät yleensä ole Maghrebin ja/tai Ranskan ulkopuolella tunnettuja. Joka tapauksessa kirja oli minulle tämän vuoden parhaita lukukokemuksia.



BONUS (ääniraita)

Mieleen tuli jostain käsittämättömästä syystä musiikkivideo, yksi 80-luvun suosikeistani. Marokkoon ja Ahmed-Zahraan yhdistettynä videoteos on ainakin vinkeä. Kai tällainen pop-ikonoklastinen [! (!)] näkökulmakin sopii tarinankerronnan jatkoksi?
Eurythmics: Shame (1987): https://vimeo.com/211687311

HYTTYSTEN TANSSIA

Rea Lehtonen, Hyttysten tanssi

Suomi 100 runokirjaa -kirjasarja
Mediapinta 2017
96 s.




Hyttysten tanssi
kannattelee
ilmaa





Rea Lehtonen [oik. Rea Uotila-Lindqvist] on kääntäjä ja pirkkalaiskirjailija, joka kirjoittaa pienimuotoista, minimalistista runoa. Hänen teoksiaan ovat mm. Harmaan satama (ntamo, 2008) ja Samaa pimeää (ntamo, 2012).

Runojen lisäksi olen kirjoittanut tietokirjallisuutta.

Rea Lehtonen Pirkkalaiskirjailijoiden sivuilla: http://www.pirkkalaiskirjailijat.net/jasenet-l-o.htm
Rea Lehtonen Kirjasammossa: http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/saha%253AInstance_ID1238927088492/
Rea Lehtonen Lukukeskuksessa: http://www.lukukeskus.fi/kirjailijavierailut/kirjailijat/lehtonen-rea/
Tieteen termipankki: Haiku / Rea Lehtonen: http://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:haiku
Hyttysten tanssi (Mediapinta, 2017): http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-236-719-8
Samaa pimeää (ntamo, 2012): http://www.ntamo.net/product/523/rea-lehtonen-samaa-pimeaa
Harmaan satama (ntamo, 2008): http://www.ntamo.net/product/62/rea-lehtonen-harmaan-satama


*
Tämä ilmestyi siis joulukuussa. Blogissa esiteltynä se onkin nyt hyvässä seurassa!

Useimmat kokoelman runoista kirjoitin monta vuotta sitten. Tuolloin niiden kanssa opasti mm. nepalilainen haikusensei Janak Sapkota, jonka kovan kritiikin suitsimana opin paljon uutta. Haikuja runoista ei muotonsa, logiikkansa ja sisältönsä takia tullut: lyhytrunon ja suoranaisen minimalismin suuntaan mentiin. Monimielisiä ja useamman tulkinnan kestäviä ne lienevät silti edelleen.

Osa runoista on tuoreempia, muutaman vuoden takaisia juttuja. Niitä olen muutamassa yhteydessä julkisesti lukenut.

Oma suosikkini kokoelman runoista on




Pienet jäljet
painuvat syvälle
milloin on haiku





Kirjaa saa kustantajalta, hyvinvarustetuista kirjakaupoista, kirjastoista tai minulta suoraan. Olisi mukavaa saada kuulla, millaisia tuntemuksia runot herättävät!

KÄÄNTÄMISESTÄ JA MUUSTAKIN

Kersti Bergroth, Salaisuutemme

Otava, Helsinki 1955
290 s.

Bergrothin siro ja kirkas tyyli on suomalaiselle kirjailijalle poikkeuksellinen. Pidin lopulta kovasti tästä kirjasta, sen ajattomuudesta ja näennäisestä, itsemääritellystä naiiviudesta. (Tarpeeksi korkealle nostettuna naiivius on taidetta.) Vaikea sanoa, löytyisivätkö sen esikuvat Ranskasta vai Saksasta: ilmaisu on ehkä enemmän ranskalaistyylistä, sisältö saksalaista? Kirjan kääntäjä-päähenkilö tosin on suuntautunut englantilaiseen ja saksalaiseen kirjallisuuteen.

Lieneekö muuten kyseessä ensimmäinen suomalainen käännöstyötä käsittelevä romaani?

*
Kirjan ansiot ovat kiistatta suuret verrattuna moneen nykykirjaan ja lukuromaaniin. Tyyli, kirkas ja selkeä, jopa naiivin koruton lause, sytyttää loiston juoneltaan ohueen tarinaan.

Henkilöhahmojen ihanteellisuus sen sijaan ärsytti; ja hahmojen toiminta eri tarinan/tarinoiden tasoilla oli sekavaa. Viittaukset Vanhaan Testamenttiin toistivat itseään jopa niin pitkälle, että jotkin niistä saivat epäilemään latojan erhettä, varsinkin kun viitteille ja viittaussuhteille ei toistosta huolimatta muodostunut kehittyvää merkitystä. Samoin taustalla kummitteli jonkinlainen jäsentymätön ideologinen pohjavire, joka pyrki etenkin loppua kohden häiritsevästi esille.

Kummasti kirjan pikkuviat ponnahtivatkin tänään etualalle, paikoin jopa niin että itse kerronnan kuulauteen ei jaksanut keskittyä aivan sen ansaitsemalla tavalla. Otteet Hildan päiväkirjasta olivat hienoa luettavaa, mutta niiden esiintyminen nimenomaan päiväkirjaotteina, sirpaleina ja keinotekoisina filosofiasaarekkeina, ärsytti. Mieleen tuli useamman kerran, eikö näin hienoista aineksista olisi syntynyt parempaa kokonaisuutta. Tarkoitan ehkä jollain lailla "suurempaa", aikuisempaa merkkiteosta; tai ehkä vaistomaisesti yritän vain hamuilla sitä perinteisempää, vahvempaa keskusrakennetta ja -juonta. Nyt esimerkiksi sellaiset kirjalle tyypilliset kuvaukset kuin He kulkivat siinä valon ja hämärän sykinnässä ikään kuin vilahtaen näkyviin ja kadoten taas. loivat lähinnä esteettis-filosofeeraavan nuorisoromaanitunnelman (tyylillinen jatkumo vaikkapa Merja Otavaan ja Sarri Niroseen).

Mutta ehkä juuri siinä piileekin koko kirjan merkitys: kääntämisen absurdi näkymättömyys ja näennäinen pienuus, käännösprosessien ja yleensä jatkuvien prosessien kuva?

Säilytän tätä edelleen pysyväiskokoelmassani, koska ajatukset käännöstyöstä ovat tärkeitä jo historiallisinakin dokumentteina.

AINOAT

Merete Mazzarella, Ainoat todelliset asiat

Tammi, 2012
Suomentanut Raija Rintamäki

Takakansitekstit hirvittivät. Kirsi Piha ja Kymen Sanomat, ”elämän rauhallinen rutiini [–-] mullistui uuden rakkauden myötä” ja ”kaikkea valaisee ilo uudesta rakkaudesta”. Tähänkö on tultu, kun Merete Mazzarellan tapaista kirjailijaa pitää myydä mainosfraasein ja pahimmin mahdollisin latteuksin?

Lukiessa sitten huomasin toistavani Kirsi Pihaa. Ainoat todelliset asiat on mahdollisesti Mazzarellan paras kirja.

Ensimmäistä kertaa teemat, aiheet ja tuokiokuvat liittyvät äärimmäisen hiotusti ja delikaatisti yhteen. (Tekisi mieli sanoa jopa ”saumattomasti”, mutta silloin kyseessä ei enää olisi taideteos.) Työ- ja ihmissuhdemoraali ja -politiikka rinnastetaan ovelasti, mutta ei aivan kritiikittömästi. Assosiaatioiden logiikka on betoninluja. Puolustuspuhehan kirja on, niille jotka kritisoivat Mazzarellan uutta avioeroa ja avoliittoa.

Uuden ihmissuhteen yksityiskohtia ei repostella, ollaan yllättävänkin vaiteliaita itse asiasta. Aihe ei ole arka; luultavampaa on, että käsittelytavalla halutaan todistaa, miten eri tavoin faktoja, ”totuutta”, voidaan näyttää, miten totuuksia on aina monia, missä on toden ja kaunistelun, valheen raja, miten näkökulmilla voidaan pelata. Ja mitä lopulta jää jäljelle, kun turhaksi todistettu poistetaan? Japanilaisen estetiikan mukaan: ytimessä on tyhjyys. Kirja on siis myös peli, tai peliohje: jonkinlaista silmälappujen tai pelinappula-asetelmien binäärilogiikkaa. Kertoja haluaa pelata itsensä puhtaaksi — tarkastellen samalla peliprosessia sisältä päin.

Günter Grass ilmoitti 86-vuotiaana lopettavansa kirjoittamisen. Hän ei katsonut kykenevänsä enää keskittymään 6-7 vuoden pituiseen luomisprosessiin, vaan aikoi vastedes omistautua kuvataiteelle. Mielestäni Grassin tuotanto on hioutunut huippuunsa 2000-luvulla.

Mazzarella, 68-vuotias, jatkaa eläkeläisidentiteettinsä luotaamista ja on omaksunut (ainakin tuotannossaan!) vanhuksen roolin. Tekstiä leimaavat entistä vahvemmin vanhuus, sairaus ja kuolema. Kysymys kuuluu, jääkö hänelle enää kirjoitettavaa seuraaviksi vuosikymmeniksi? Sitäpaitsi: miten valheellinen tuo omaksuttu, korostettu identiteetti on? Miksi se on valittu, mitä peittämään, miltä varjelemaan? Ehkä seuraava kirja kertookin halusta dynaamisuuteen, ajassa mukana pysymiseen, epätoivoiseen pyrkimykseen pois periferiasta.

PAKKASHUONE

Jukka Pakkanen, Huone taivaan kellarissa
Gummerus, 1988

Vuonna 2048 Euroopan hiipuva sivistys on keskittynyt Alueelle, tyhjien talojen ja autioiden katujen maisemaan, jonka yllä erottuu vain valvontajärjestelmän punainen valo. Korkealla huoneessaan tekee työtä Daniel Grahn, kirjailija; hän tutkii historiaa, isoisänsä papereita, ja kiinnostuu terrorismin suhteesta yhteiskuntaan. Rakkaussuhde vie hänet vierailulle erikoiseen reservaattiin pohjoisessa - sen nimi on Suomi. Mutta kirjailijan työ hyytävässä totalitaarisessa maailmassa käy vaaralliseksi ja Daniel Grahn joutuu vähitellen yhteiskuntansa hillityn terrorin kohteeksi.

*
Juonen ja kerronnan puolesta hyvinkin "mitätön" pakkanen tällä kertaa; pelkkää luuta eikä luun päällä lihaa nimeksikään. Oliko tällainen toiminnasta riisuttu romaaninrakennustyyli joissain piireissä muotia 1980-luvun lopulla, vai kaluaako Pakkanen sitä vain sen vastakohtia kritisoidakseen? Tiedämmehän jo, että Pakkanen tosiaan syväluotaa valittuja genrejä ja historian/kirjallisuushistorian kausia sisältä päin, erittelee niiden ominaisuuksia ja, tulkinnasta riippuen, osoittaa ne analyysillään joko tyhjiksi tai täysiksi...

Mitättömyyttä alleviivataan tässä Auruksen tapauksen laajennusosassa sen verran useasti, että viimeistään kirjan loppupuolella lukijalle on selvää, että illuusio on tahallinen ja että teosta on tulkittava juuri siitä lähtökohdasta. Epäonnistumisesta ei ole kyse: tulkinnasta nousee tyhjälle tarinanaihiolle tietty eheys, päästään jälleen osallisuuden teemaan (reseption tasolla lukijan aktiivinen osallistuminen; juonen tasolla tulkinnat ja väärät tulkinnat). Mutta se ei riitä, ei riitä tällä kertaa kannattamaan kokonaista rauniota. Tässä täytyy olla takana jotain muutakin.

Kirja ei tuo mitään uutta, ei Pakkas-kirjojen kokonaisuuteen, tulevaisuusdystopiagenreen eikä paljon muuhunkaan. Hämmästyttävän tarkkanäköinen yhteiskuntakritiikki tuli jo nähdyksi Auruksessa: nyt asiaa kerrataan aivan jostain muusta syystä. Tuntuma on kuin vettä; "mitätöntä" vettä, "pelkkää" vettä, mutta myös "helpottavaa" vettä, "virkistävää" vettä, "puhdistavaa" vettä, "hyvää, vanhaa kunnon" vettä... Ja symbolismi on tahallista, jopa erittäin taitavasti tarinan tasolta peilautuvaa. Teoksen lähtökohtien ymmärtäminen näyttäisi vaativan tutustumista tuon ajan kotimaiseen kirjallisuusdebattiin. Hölskytäänkö suorastaan Sianhoito-oppaan jälkimainingeissa? Kirjoitusajankohtaan muodikkaan reseptioestetiikan? Alkusitaatteina annetaan lisäksi avaimiksi Jumalan teatteri ja Max Weberin byrokratiateoria... Oliko siis Suomen kirjallisuuden/taiteen=toisinajattelun kenttä käymässä autioksi, hengettömäksi, roskaiseksi ja jälkijättöiseksi vuonna 1988? Alkoiko se suorastaan tehdä omaa olemassaoloaan mahdottomaksi?

Joo... Kyllä ovela on mieheksi tuo Pakkanen!

PAKKASPÄIVÄ

Jukka Pakkanen, Hotelli Destino
Kirjayhtymä, 1983

Niinhän siinä kävi, että tämäkin jukkapakkanen tuli luettua yhteen menoon, sohvalta juuri nousematta.

Komea, eksaktin selväpiirteinen romaani.

Minulle kummitteli lukiessa Dino Buzzatin Muuan rakkaus (Un amore, 1963). Eksistentiaalisesta ja/tai sosiaalisesta vieraantuneisuudesta kirjoittanut Buzzati, koska Pakkanen käyttää tässä samoja tehokeinoja: miltei mekaanista toistoa, suoraviivaisia naisen/seksin tematiikkaan liittyviä symboleita, pelkistettyä sivullisuuden tuntua.

Kirjassa korostuu romanttishenkisen ihanteellisuuden ja historiapainotteisen eurooppalaisen sivistyksen (= kertoja) kritisointi, niiden vastakkainasettelu nykypäivän valta- ja sotapolitiikan, terrorismin ja toiminnan kanssa. Italiahan on ironisesti yhtälailla eurooppalaisen sivistyksen kehto ja kauneudenpalvojien mekka kuin jatkuva poliittisen terrorismin ja anarkismin, "kuoleman näyttämö". Ihanteellisuutta voi olla kahta, usein toisilleen täysin vastakkaista lajia: esteettistä (kertojan) tai poliittista/ideologista (Aldon ja Carlan). Ovatko kauneusarvot ikuisia, puolustamisen arvoisia, vai petollista silmänlumetta, joka estää näkemästä poliittista todellisuutta? La bella Italia vertautuu näin naiseen, naaraaseen, ainakin kertojan mielessä. (Ja mitä kaikkea Euroopan klassisista patriarkaalisista arvoista saisikaan irti feministisen tulkinnan keinoin!)

Vaaran aavistus sinänsä levollisessa, maalauksellisessa maisemassa; valon ja varjon kontrastit... Pakkanen käsittelee nyanssejaan ehdottomalla varmuudella: kirjan ensi sivuilta tekstin näennäisestä kuulaasta kauneudesta, esteettisyydestä, tunkee läpi myös häivähdys valheellisuutta, kliseisyyttä ja pateettisuutta. Tuota myrkkyä on annosteltu täsmälleen oikea määrä, jotta lukija häilyy eikä pysty päättämään, kummalle puolelle asettuu: onko kertoja sympaattinen vai pelkästään nolo hahmo.

Tuhon maalailu ja Euroopan kiristynyt ilmapiiri ovat mielestäni jopa enemmän kotonaan nykyajassa kuin Hotelli Destinon julkaisuvuonna (1983). Yhdentynyt Eurooppa on vapautunut suurvaltojen valvonnasta ja kohonnut itse talousmahdiksi. Euroopassa, kuten missä tahansa suurvallassa, piilee kuitenkin aina särö — ja ääriliikkeiden on helppo saada jalansijaa taloudellisesti vaikeina aikoina. Mahtoiko tuo pelko jäytää eurooppalaisia niinkään 1980-luvun alussa, edes tulevaisuusdystopioiden muodossa? Tai ehkä se ilmeni Italiassa rajumpana kuin Suomessa? Joka tapauksessa: Pakkasen tarkkanäköisyyttä ja monialaista sivistyneisyyttä voi vain ihmetellä. (Mitä se taas kertoo aikamme rappiosta? Tuho alkaa sivistyksen rappiosta.)

Myös pakkaskirjojen henkilöiden ja paikkojen keskinäinen verkosto alkaa tihetä!

P.S. Ensimmäinen sana, jolla osasin kuvata romaania, oli juuri 'komea'. En tiennyt, että Hotelli Destinoa on arvosteltu komeaksi muuallakin. Googlettamalla sain selville, että Arto Virtanen on kuuluisassa aikalaisarvostelussaan käyttänyt juurikin samaa adjektiivia.

P.P.S. Tiedättekö, mikä on parasta kuunneltavaa tämän kirjan päälle? Ajatellaan lyriikoita ja sävelkulkuja oikein ironisesti ja laitetaan pyörimään Toto Cutugnon Insieme:1992 tai Al Banon ja Romina Powerin Felicità.

KOKO KONTEKSTI

Elif Shafak, Kirottu Istanbul

498 s.
Gummerus, 2012
Suomentanut Maria Erämaja

Joo, tykkäsin tästä. Ei ehkä aivan kovinta maailmankirjallisuuden kärkeä, mutta hyvää yritystä siihen suuntaan kyllä.

Pidin pääasiassa siitä, miten moniulotteiseksi ja -kerroksiseksi sukutarinan kudelma muotoutui. Pintakeveyttä ja syvyyttäkin löytyi mukavasti ja jopa erikoisella tavalla vaihtelevasti, samoin aukkopaikkoja lukijan itse täytettäviksi.

Aineksia tässä olisi ollut paksumpaankin kirjaan tai kirjasarjaan. Nyt esimerkiksi Asyan eksistentialismi jäi kovin ohueksi, pelkän maininnan tasolle (tai ehkä koko ismi hänellä olikin pelkkää pintaa, kokeilua, postmodernin sirpaloituneessa, siivuttuneessa ja moniarvoisessa maailmassa?); samoin viitteet Amyn/Armanoushin itäeurooppalaisen kirjallisuuden tuntemukseen. Molemmat tytöt oli kaikesta huolimatta, vaikka tarina huipentuu heihin, piirretty hyvin ohuella viivalla – takaa ja ympäriltä korostui sitäkin enemmän suku, sukupolvien perintö, koko konteksti, Istanbul.

Viitteitä ja viittaussuhteita, niiden vetämien viivojen kehimiä identiteettejä, identiteettejä paikassa ja ajassa; niin, siinäpä tämän teoksen idea taitaakin olla. Toteutus on kaikessa sirpaloituneisuudessaan eheä ja elävä ja hyvin lähestyttävä.

Pakotettu juonirakenne ja liiallinen ohuus kuitenkin lievästi ärsyttivät, päästivät liian helpolla, tuntuivat kauneusvirheiltä. Kirjan heikoin luku oli ensimmäinen; tosin se pitääkin lukea uudestaan kirjan loppuun päästyä, jolloin se aukeaa aivan eri tavalla. Heikko avaus on oikeastaan yllättävää nykykirjassa – kuinkahan moni on lopettanut kirjan lukemisen siihen? (Itse melkein haksahdin: teos vaikutti aivan liikaa viihdekirjalta.)

Koko ajan mukana pyörivän Kunderan funktio typistyi yleisesti tunnettujen teosten nimiin (Olemisen sietämätön keveys, Identiteetti, Tietämättömyys, Kuolemattomuus). Kaiken kaikkiaan en pitänyt siitä, millaisena rautalankavääntönä mm. itäeurooppalaisuus ja moneen kertaan mainitut juutalaiset vedetään vertauskohtana mukaan – vertauskohtana, jonka luomiseksi riittää pelkkä sana 'itäeurooppalainen' tai 'juutalainen': vaikka totuus tietysti on, että näihin historioihin verrattuna harva tuntee armenialaisten tarinan.

Banaalein havainto olivat kirjan lukujen nimet: jämäkästä luettelosta muodostuvat tietenkin ne asure-jälkiruoan valmistusaineet, joista viimeinen tuo mukanaan "yllätysjuonenkäänteen".

Kaikesta huolimatta lukijan tekee mieli jatkuvasti puolustella tekijää: samoin kuin Istanbul, myös me lukijoina hyväksymme ja ymmärrämme koko kirjon keveästä raskaaseen, kauniista kömpelöön ja tärkeästä banaaliin, ja luomme kaikista näistä aineksista jotain itsellemme tärkeää.

En ole aiemmin tutustunut Elif Shafakin teoksiin. Turkin ja Armenian tuntemukseni on myös heikkoa, joten lukukokemus erittäin tietoisesti kulttuurituristina toki piristi ja havahdutti sekin. Näin mukaan kietoutui myös vastaanottajan pään turismiolemuksen pohdinta, identiteetin pohdinta, näkökulman pohdinta... Monella tasolla kokonaisia maailmoja avaava teos toimii siis Suuren Kirjallisuuden tapaan (tapaan, mutta ei-aivan-sellaisena).

ROOMA

Viivi Luik, Varjoteatteri

Tammi, 2011
Suomentanut Anja Salokannel

Roomasta olen viimeksi lukenut syvällistä vuodenvaihteessa, teinivuosien ihanan kirjekaverini Daniela Cascellan kirjan En Abîme (2012): http://www.zero-books.net/books/en-abme-listening-reading-writing-an-archival-fiction

Olen käynyt Roomassa viimeksi teininä. Silloin kaupunki teki Valtavan Vaikutuksen; nykyään ajattelen ehkä laimeammin.

*
Pidin kovasti tästä kirjasta ja haluan säilyttää sitä ainakin vielä jonkin aikaa pysyväiskokoelmassani. Se tulee varmasti luetuksi vielä muutamaankin kertaan.

Ensimmäisten lukujen perusteella odotin oikeastaan jotain vielä loisteliaampaa ja syvällisempää. Kirjan keskiosa asunto-ongelmineen ja henkilöstereotyyppeineen haihtui paikoin jonnekin pintapuolisuuksiin, minne en olisi sen halunnut joutuvan; enkä oikein päässyt sisään loppupuolen toistuvaan kerjäläisteemaan. Italiassa ollaan ja kristinusko on mukana ohuenohuena tematiikkana; lopetusluvussa toki harpattiin jo Jiddisches Theateriin ja aivan toisille tasoille... enkä pysty päättämään, haluttiinko äkkinäisesti livautetulla yksityiskohdalla sanoa jotain syvällistä ja painavaa ja koko kirjan sanomaa avaavaa. Viron lähihistoriaa Luik käsittelee äärimmäisen taitavasti (kyse ei olekaan Roomasta tai Berliinistä, vaan intiimisti virolaisuudesta), mutta lopulta koko (varjo)teatteri muuttuukin ensin juutalaiseksi tai sitä kautta yleisinhimilliseksi? Varjoteatteriko se vasta paljastaa todelliset valta- ja alistussuhteet maalailevan julkisivun illuusioiden takaa?

Aloitusluvut jo yksinään nostavat kirjan todellisten helmien joukkoon. Minulla on paha tapa taivutella merkityksellisten sivujen reunoja koirankorville. Tästä kirjasta kääntyivät erityisesti sivut 45 ja 47, mutta lopulta yksikään irrallinen lause ei kiteytä vaikutelmia:

Vasta sitten kun ne paikat ja seudut ovat kadonneet maan päältä, katoavat myös niihin liittyvät ajatukset. Siitä syystä valloitetuissa maissa hävitetäänkin ensin kaikki entinen, hajotetaan maan tasalle ja rakennetaan uudelleen. Ajatuskin katoaa, kun ei ole enää jäljellä paikkaa jossa se on ajateltu.

Voi kiertää ympäri maailmaa, mutta sitä kuitenkin elää siellä minne kuuluu omien ajatustensa ja ajatusmaailmansa kautta. Vasta silloin kun ajatukset muuttuvat, pääsee toiseen paikkaan.
(s. 45)

[K]ukaan ei asu missään sattumalta vaan siksi, että sellainen elämä sopii hänen luonteenlaadulleen. (s. 47)

Sitaatit muuten vaikuttavat kontekstista irrotettuina äärimmäisen poleemisilta! Suosittelen siis lukemaan kirjan ennen johtopäätösten tekemistä. Itse etsin lisää Viivi Luikia kirjastosta. Innostuin.

*
Daniela Cascellaan verrattuna Luik on selkeäsanainen ja helposti, nopeastikin luettava. Vaikka "paikan hengen" ja identiteetin kokemusta kuvataankin usein runollis-esteettisin sanakääntein, ajatus kulkee vaivatta ja lukijaa ajatellen sopivan vikkelästi eteenpäin.

Jonkinlaisia yhtymäkohtia Luikin ja Cascellan väliltä kuitenkin löytyy: menneisyyden, historian spiraaleina ja esiinnousuina, paikasta ilmaisuvoimaisena entiteettinä. Cascellan Roomaa:

As I walk South-East, heading toward a cemetery, some verses return: a voice returns to via Appia. It speaks of watching the twilights and the mornings over Rome as acts of Posthistory,

to which I bear witness, for the privilege of recording them from the outer edge of some buried age.

(En Abîme, s. 21)

PINTAA SYVEMMÄLTÄ

Mindele London, Paljetit kuin peilit
Atena, 2004

Koppasin Mindele Londonin mukaan kesäisestä bookcrossing-miitistä Tampereen Tallipihalta, ja luin ranskalaistyylisen sippoista ja kooltaankin käteensopivaa kirjaa heti bussimatkalla kotiin.

Tämä taitaa olla sellainen tyylitellysti vanhahtava ja kaikella nahkeanvanhentuneella, niin tyyleillä, ilmiöillä kuin asenteillakin, pelaava kirja. Kai tarkoituksena on peilata mahdollisia omia, vanhoja ja pölyisiä käsityksiämme, ennakkoluulojamme ja arvostuksiamme. Mutta mullistaako näkökulma sinänsä mitään? Juutalaisten representointi "erikoisina" kuuluu samaan kategoriaan kuin tohtorinna-pokkurointi tai vanhanajan vaatturimestari; kehitys on kehittynyt, emme tarvitse kirjaa kertomaan meille sitä.

Vai tarvitsemmeko sittenkin, taas, asenteiden uudelleen jyrkistyttyä ja kangistuttua?

On tärkeää ja mielenkiintoista pohtia, mitkä vanhan maailman arvoista ovat edelleen säilyttämisen arvoisia, millä perustein valitsemme nuo arvot, ja minkä katsomme oikeuttavan valintamme. Vanha muotiliike kauniissa talossa vai nykyaikainen monitoimihalli/parkkitalo? Asiakaspalvelun rituaalit vai markettiliukuhihna? Omituiset perinteet vai tasapäistävät nykyarvot? Arvoliberaalius vai ortodoksia? Mitzvojen noudattaminen vai assimiloituminen? Pintakuori vai sisältö?

Ja "Paljetit kuin peilit". Tarina(t) pakotta(v)a(t) pohtimaan molempien merkitystä. Mitä tarkkaan ottaen ihmisen pintakiilto peilaa? Katsojan, eli ne toiset ihmiset ympärillämme? Näkevätkö toiset ihmiset ulkoisen olemuksemme kautta oman itsensä, eivät suinkaan meitä? Millä tavalla paljetit itse asiassa sokaisevat, tai aukaisevat silmiä? Peileissä näemme yleensä vain oman itsemme; mutta mitä tapahtuu, kun tajuamme näkevämme oman itsemme? Tai: näemmekö joskus paremmin ilman peiliä; missä tilanteessa olemme ilman peiliä? (Juutalaisen tavan mukaan surutalon peilit peitetään. Silloin jokainen katsoo vain syvälle sisimpäänsä, ei hae peilattavaa, tai joutuu tulemaan tietoiseksi yhden peilin häviämisestä todellisuuden edessä.)

Karu kysymys voi olla, mitä paljettikirjan luenta peilaa: vastassa tekstiä lukiessa ovat vain omat asenteemme.

Siis: kun luemme kirjasta, aivan ilman ironiaa, vaikkapa olettamuksen Johtaja Lyx oli muutenkin hiukan erikoinen. Mutta siihen oli luonnollinen selitys: mies oli juutalainen -- tai näin ainakin väitettiin (s. 11), onko silloin "hiukan erikoinen" a) johtaja, b) kertoja, c) (juutalainen) kirjailija vai d) oma asenteemme?

Kirja kutsuu lukemaan Toiseuden näkökulmasta. Eikö Toiseus pelkällä olemassaolollaan, sillä että se vaatii Suhtautumista, toimi peilinä? Paljettien viisteet peilaavat kaleidoskooppimaisesti moniin suuntiin: joka puolelle ympärillemme, kanssaihmisiin, maailmaan, miljooniin erilaisiin näkemyksiin. Pidän erityisen paljon siitä, miltä tämä pienikokoinen kirja nyt, karikatyyrimäisten henkilöhahmojen takana (niiden ansiosta tai niistä huolimatta!), alkaa vaikuttaa: vertauskuvalta. Siltä, miten maailmassa ollaan ja miten maailmassa pitäisi olla toisten kanssa; surussa ja ilossa, paljeteissa ja peileissä, paljeteitta ja peileittä.

Minusta tämä on nopeastikin tulkittuna huimasti syvällisempi kirja kuin takakannessa luonnehdittu "naisten ajatuksia kauneudesta, miehistä ja elämän kulisseista".

Nojoo. Pääsin bussiköröttelyn aikana vasta sivulle 47, joten kirja voi tarjota vielä vaikka mitä yllätyksiä. Tai erikoisuuksia. Kiehtova se ainakin on.

*

Luin tämän loppuun rannalla istuskellessani. Edellä kirjoittamaani ei tule paljon lisättävää.

Ranskalaisen niukasta ja julman piikikkäästä tyylistä tulee mieleen Irène Némirovsky, josta myös kovasti pidän. Tämä on "pieni suuri romaani", paljon asiaa pinnallisuuden valepuvussa. Eleganssi olisi ollut täydellinen, ellei mukaan olisi harmittavasti pujahtanut kirjoitusvirheitä: Donna Karen, Prince of Wales Chech, Dreis Van Noten, bar miztwa. Ehkä virheisiinkin kätkeytyy piikki: tällaista on suomalainen "eleganssi"...

Henkilöhahmoja kirjassa on vilisemällä, ja jokainen luku toimii sinällään pienoisnovellina. Minusta luvut muodostavat kiintoisan kokonaisuuden, kummajaisten/"kummajaisten" sirkuksen (tai: peilitalon!), eikä löyhyys haittaa: päinvastoin.

Pidin siitäkin, miten tekstiin on siroteltu juutalaisia yksityiskohtia. Osa viittauksista on varsin kätkettyjä: niitä on kiintoisaa bongailla. Esimerkiksi shatnez-kielto: johtaja Lyxin liikkeessä on kaksin verroin sopimatonta epäillä tekstiiliä villasekoitteeksi! -Kovin sirottuneena, suorastaan pölyksi jauhautuneena näyttäytyvä juutalaisuus vertautuu kaiken aikaa menneeseen aikaan. Johtaja Lyxin etunimetkin ovat Isak Abbe [kaiketi Abraham]: mutta hänellä ei ole poikaa, ei ole Jakobia, ei seuraajaa, ei jatkuvuutta. Kolmannen patriarkan puuttuminen on kuin rikkinäinen tuoli, jota toisaalla teoksessa yritettiinkin työntää vaivihkaa sivuun. Mollisointuisuus puhuttelee ja herättää pohtimaan jo yllä kirjoittamaani: mitkä traditiot ja ns. menneen ajan ilmiöt ovat säilyttämisen arvoisia, miten valinta tehdään ja miten säilyttäminen voi onnistua? Miten saavuttaa aito jatkuvuus museoitumisen sijasta?

Pidän kiertävän bookcrossing-kirjan hetken aikaa itselläni; se varmasti tulee luettua vielä toiseenkin kertaan, ja kolmanteen. Tällaiset keskustelut kirjan kanssa ovat harvinaisia ja ehdottoman tervetulleita.

PUHUTTAVAA!

Aino Kallas, Marokon lumoissa

49 syväpainokuvaa
Otava: Helsinki 1931
Sidottu, 173 s.

Hävettävä lähtökohta oli se, etten tiedä Marokosta juuri mitään. Arabi- ja islamilainen kulttuuri yleensä ovat minulle terra incognita, puhumattakaan Marokon ominaislaadusta. Poikani muisti, että Tuhannen ja yhden yön tarinoissa siellä asui paha taikuri, joka yritti anastaa Aladdinin taikalampun.

Kauhunsekaista kutkutusta tunsin ennakoidessani, millaisia elämyksiä Marokko on mahtanut antaa 90 vuoden takaiselle (nykynäkökulmasta vielä naiivimmalle ja epäkorrektimmin asennoituvalle, "etäisistä, eksoottisista maailmoista" maalailevalle) matkaajalle, etten suorastaan sanoisi turistille. Vaikka, tai ehkäpä juuri siksi että kirjailija on tunnettu balladimaisesta, historiahakuisesta tyylistään. Ehkä tapaamme montakin Aladdinin taikuria, dervissiä ja dybbukia; enkä todellakaan tiedä, miten nykylukijana selviän niistä.

***
Kirja oli alusta asti hidasta ja vaikeaa luettavaa. Vaikeaa siksi, että 1920-/1930-luvun ja nykyajan ideologioiden ymmärtäminen yhdessä (tai erikseen!) vaatii yllättävän kurinalaista ajatustyötä.

Vanhentuneita asenteita on helppo kirjasta osoittaa ja niille kaikkitietävänä omasta horisontistamme irvailla. Kaukomaiden eksotisoinnista hypätään suoranaiseen kaukomaiden demonisointiin: sivulla 13 saavutaan Tangeriin, Marokon [so. helvetin?] esikartanoon! Tavataan berberinaisia, kuin mitäkin takaperoisia kenguruja; neekerinaisia, pahinta paarialuokkaa, tikkusäärisiä, luunlaihoja, kitukasvuisia, viheliäisiä olentoja; ja juutalaisia, verenhimoisia, viekkaan julmia, valmiina vaikka toisen rinnasta saatavansa leikkaamaan. Malaijeja, ihmisrottia, epätodellisia metsän menninkäisiä, lintukotolaisia, hiiriä, nukkeja, tavataan Southamptonin satamassa, matkan ollessa vasta aluillaan. En edes pääse täysin vakuutetuksi heidän inhimillisyydestään. [--] En pysty käsittämään, että nämä [--] nuket saattaisivat tuntea inhimillisiä sielunliikkeitä, rakkautta, vihaa, tuskaa ja kuolemanpelkoa. Ulkomaalaiset ovat kertojalle alempia eläimiä; hän kuulee jopa tangerilaisten autojen selvästi mukailevan aasin ääntä. Provosoitunut nykylukija hymähtää. Milloinkas sitä lopulta päästiinkään yksimielisyyteen siitä, että naisellakin on sielu? Että juutalaisilla ei ole sarvia ja häntää? Tai että ei-juutalaisten suussa ei törrötä ylimääräisiä hampaita?

Kieleen piiloutuu paljon. Onko kertojan kieli tietoisen ideologinen keino vaiko naivistinen tyylikeino? Merkitykset ja tarkoitteet alkavat jo 90 vuodessa hävitä nykylukijan ulottumattomiin. Emme osaa sanoa, millaisen emootio- tai arvolatauksen 'ihmisrotta' olisi saanut Aino Kallaksen oletuslukijan päässä, ja mitkä vallitsevat ideologiat olisivat saaneet lukijan näin ehdollistumaan.

Ilmiselvä vaikeus on myös se, että Marokon historiaa, arabikulttuuria ja islamia tuntematta on vaikea ottaa kantaa kirjassa esitettyihin väitteisiin ja vaikutelmiin. Tulkinnan konteksti ja reviiri pitää hakea jostain muualta.

***

Aino Kallaksen aikana suomalaisten omanarvontunnolle oli tärkeää propagoida maailmalla kuvaa eurooppalaisesta suomalaisesta, skandinaavisesta suomalaisesta. Eikä ainoastaan maailmalla, vaan myös Suomessa, suomalaisten keskuudessa. Ikkunat auki Eurooppaan ja Suomi näyteikkunaan! Virossa oli käsittääkseni samanlaisia pyrkimyksiä, vaikkei virolaisia kai aivan mongoleiksi luokiteltukaan.

Tuli Elovena-tyttö ja missikilpailut, tuli Ester Toivonen ja muut sertifioidut kaunottaret. Aino Kallas itse tunnettiin hyvin kauniina: hän edusti dramaattista, vakavaa keskieurooppalaista kirjailijatartyyppiä, joka sopi sekin vallitsevaan ihanteeseen. Silti: matkaajan oma kuva olisi sopinut kirjan kuvaliitteiden joukkoon: aika olisi tehnyt tehtävänsä ja paljastanut ehkä jotain inhimillisesti tärkeää.

Olen aina ajatellut Aino Kallaksen olleen tyylitaituri paitsi romaaniensa, myös oman ulkonäkönsä ja imagonsa suhteen. Hän puhui maailmalla myös Viron ja virolaisen naisen puolesta: kauniin ja monipuolisesti sivistyneen, rohkean ja vahvan, historiastaan ja kulttuuristaan tietoisen.

Kuitenkin: taituruus edellyttää tiedostamista, näkemistä pintaa syvemmälle, vaikuttimien ja vaikutelmien ymmärtämistä ja taitavaa manipulointia. Jos kirjailija muuttuu täysin sokeaksi näennäisen pienen yksityiskohdan edessä, kadottaa keinonsa kohdatessaan Toiseuden, ei kykene löytämään tyylin järjestelmää muotojen ja värien runsaudessa silloin kun koodisto ei ole hänen omansa... silloin on saavuttu rajalle, jota ei määrittelekään yksin kirjailija, vaan aika ja kulttuuri, zeitgeist ja ideologia.

Ideologiset rajat ovat taas pinnalla nykypäivän debateissa. Nyt ei kuitenkaan olla yksisilmäisiä eikä naiiveja, ainakaan moista eivät myöntäisi itseään valistuneina pitävät keskustelijat. Nytkin vastakkain ovat moniarvoisuus ja pitkälti homogeenisen yhteisön arvot. Pluralistiseen maailmankuvaan kuuluu näkemys rajojen venyttämisestä ja hyväksymisen, suvaitsemisen politiikasta; kyse on siitä, mihin raja vedetään vai tarvitseeko sitä vetää ollenkaan. Aino Kallaksen ja 1930-luvun alun tapauksessa mietin, eikö ihmisen maailmankuva muutu pakosti moniarvoisemmaksi kulttuuriympäristön laajentuessa tai radikaalisti vaihtuessa? Erilaisuuden, Toiseuden kohtaamisen, kokemuksen ja prosessoinnin luulisi olleen Kallaksille tuttua. Olihan kirjailija vaihtanut kotimaansa Suomesta Viroksi ja kielensä suomesta viroksi ja sittemmin viettänyt vuosia Euroopassa... Aino Kallaksen teksteistä on huokunut ymmärtämys ja sympatia Viroa ja virolaisia kohtaan, kulttuurisesti, historiallisesti, kansatieteellisesti ja geneettisesti erilaisina kuin suomalaiset mutta tasa-arvoisina, ei ollenkaan hierarkisoiden, ei vähätellen, ei "pikkuveljitellen"? Aino Kallakselle Raja näyttääkin mukailevan eurooppalaisten "sivistyskansojen" valtionrajoja. Rajantakainen on olemassa: heti Euroopan ulkopuolella.

Rajan pinnassa taiteilu on Marokon lumoissa -kirjan tärkeä teema. Eri asia on, miten syvällisesti analysoiden kirjailija itse Rajansa tuntee, ja miten ideologiset muotivirtaukset ovat mahdollisesti vaikuttaneet hänen näkemyksiinsä. Miten on mahdollista, että diplomaatinrouva Kallas ei esimerkiksi Lontoon-vuosinaan ollut aiemmin tavannut malaijeja, tai ainakin koki näyn riittävän merkitykselliseksi kirjassa kuvailtavaksi? Tekstissä ihmetyttää se naiivius, jolla kertoja yhdistää ulkonäön ja luonteenlaadun. Eikö kirjailija tiedä tuon "yhteyden" olevan nimenomaan kirjallisuuden ja kirjallisten konventioiden luoma, puhtaasti illusorinen ja aina päämäärähakuinen?

Aino Kallaksen ajalle tärkeitä sanomia oli, että suomalaiset ja virolaiset (monoliitit!) kuuluvat eurooppalaiseen kulttuuri- ja sivistyspiiriin; ja me (monoliitit!) olemme perimältämme eurooppalaisia. Suomen ja Viron täytyi reunavaltioina ja äärimmäisenä pohjolana vielä todistella eurooppalaisuuttaan. Sen sijaan itsestäänselvää tämän kirjan minäkertojalle tuntuu olevan, että Euroopan ulkopuolella ei ole käsitettävää sivistystä. Tai siis: ei-eurooppalaisten Toiseuden kustannuksella pyritään pönkittämään suomalaisten ja virolaisten statusta Me-keskiössä. Niin, onhan kirjaan jopa pujahtanut virolainen puutuoli edustamaan marrakešilaisessa kodissa länsimaalaisen edistyksen huippua. (Tämän yksityiskohdan kyyninen minäni houkuttuu lukemaan pelkkänä maksettuna mainoksena, varsinkin kun vielä huonekalutehtaan nimi ja kotipaikkakin mainitaan.)

Kyllä 1930-luvulla ja aiemminkin kirjoitettiin, myös Suomessa, edistyksellisiä matkakirjoja ja -esseitä. Kirjasta välittyvien asenteiden on siis oltava tarkoitushakuisia. Lapsenomainen ihastus ja lumo yhdistettyinä lyhyisiin lukuihin ja välähdyksenomaisiin episodeihin ovat toki tyylikeino ja keino välittää vaikutelmia lukijalle. Mutta nykylukija tietää: kirjailijan taantuminen "taantumuksellisessa" ympäristössä se vasta taantumuksellista on!

***
Tangerista lähdettäessä tavataan juutalainen, raamatullisia heinäsirkkoja sekä perinteisiä Juudean symboleja, palmupuita: Nyt vasta on pesäero Euroopasta täydellinen. Tietää kertoja kuitenkin kertoa juutalaisten saavuttamista oikeuksista Virossa, mistä keskustelukumppani ilahtuu. (Virosta muuten tuli kymmenisen vuotta myöhemmin Euroopan ensimmäinen juutalaisista vapaa, judenfrei, valtio.)

Visuaalinen ja olfaktorinen inferno on Marrakešin juutalaisghetto, mellah. Eläintarhateemaan mieltyneen kertojan mielestä juutalaiset ovat kuin mustia peltovariksia. Kaikkialla leyhyy sanoinkuvaamaton löyhkä, talot ja pihat yhtenä ainoana käymälänä. Asukkaiden arvellaan viettävän yönsä pimeässä, löyhkäävässä kiviloukossa kuten lepakot. Juutalaiset nähdään ainoastaan negatiivisessa valossa, pahnanpohjimmaisina: vain "sekarotuisten" "yksilöiden" kauneus saa kertojan hetkeksi heltymään. "Rotu" on kuulemma täällä sekaantunut kauniimpaan mauriainekseen ja tuottanut sekoituksen, joka on silmiinpistävän rikas kauniista yksilöistä. Siltikään kertoja ei haksahda: Nyt ei ole enää epäilystä, -- olemme jo keskellä [--] Infernoa. Seuraavalla sivulla juutalainen kaivautuu jätteidensä keskeltä ikäänkuin vihreän- ja kullankiiltävät koppakuoriaiset tunkiokasastansa.

Viimeksimainittua sanaa seuraa välittömästi seuraavan virkkeen 'synagoga'. Se on synkeä luola, kolkko ja rähjäinen murju, jossa ja vain jonkalaisessa palvotaan Vanhan Testamentin vihaista Jehovaa.

Pidän erityisen paljon varislinnuista ja pidän myös erityisen paljon juutalaisuudesta; mutta yhtäkaikki on selvää, että vertauksen on tarkoitus nolata, surkutella, kauhistella, vahvistaa ennakkoluuloja. Stereotyyppinen varis on arvoton ja vastenmielinen haaskalintu, ruma kaikensyöjä ja julma omaneduntavoittelija, jota on suotavaa vainota. Entä mikä on lepakko? Inhottava, verta imevä ja tauteja levittävä yön hiiviskelijä. Lantakuoriaisten kohdalla lukija jo haukkoo henkeä: hyönteistorjuntaa tunnutaan kertojan mielestä tarvittavan moisten syöpäläisten poistamiseksi. –Tuskin kertoja kuitenkaan mellahin äärimmäisen kurjuuden näkyjä on tuulesta temmannut. Kyse ei olekaan vaikutelmien totuudellisuudesta, vaan siitä, että köyhyys, likaisuus ja ghettossa asuminen näyttäytyvät hänelle jonkinlaisina välttämättöminä rotuominaisuuksina. Niinpä niin, tekisi mieli vetää mutkat suoriksi: tuholaistorjunnassa sekä etenkin enteellisissä mellahin kerjäläiskuvauksessa (en usko, että itse vainajat [--] tarjoaisivat silmälle surkeampaa näkyä) ja juutalaisten hautojen kuvauksessa (suurin osa on niistä jo ammoin murennut tiilikivikasaksi, ja sama kohtalo odottaa kaikkia) kertoja on 10–15 vuotta edellä aikaansa...

Ymmärrän olla vetämättä mutkia suoriksi. Ei Aino Kallas natsi ollut, vaan ihmisten tasa-arvoisen aseman puolestapuhuja. Hän teki sen vain omalla tavallaan, omana aikanaan suotavissa raameissa, naiiviksi kokijaksi naamioituen tai ehkä sellaisena vilpittömästi toimien.

Kertoja tekee kuitenkin ajalleen ja erityisesti matkakirjoille tyypillisen virheen: sen sijaan että pitäisi katseen avoimena, hän varookin yleensä päästämästä sitä (arvolatauksista) tyhjäksi. Lataukset ylikorostuvat luennassa, joka ei ole aikalaisluentaa.

Tästäkin huolimatta ylilyönnit juutalaisten fyysisen olemuksen ja juutalaisuuden kuvauksissa ovat huomattavan räikeitä verrattuna islamin kuvaukseen, jossa lähinnä vain naisten asemaan toivotaan muutosta. Maurien jokapäiväisestä elämästä kertoja löytää monta positiivista seikkaa, lähinnä kauneusarvoja, mutta myös kevyitä eettisiä arvoja. Islaminuskoa käsitellään kirjassa neutraalisti ja hyvin vähän: moskeijaan vierailijat eivät tietenkään päässeet tutustumaan. Islam näyttäytyy yksinkertaisesti perinteenä: kertoja suorittaa kahtiajaon nykyaika ja menneet vuosisadat, Islam ja kristinusko, Eurooppa ja Itämaat. Samaan vanhanaikaisuuden kokemukseen tuntuvat viittaavan kirjan tarkoituksella ruskeaan sävytetyt valokuvat ja viimeistelemätön kansigrafiikka. Kaikkien matkailijoiden tapaan, kaikissa ajoissa ja paikoissa, kertoja näkee Marokossa pysähtyneen maailman. Maailman, joka on katseelle pysähtynyt, katseelle alisteinen.

Marrakešissa kertoja lumoutuu, hän romantisoi, hän julistaa rakastavansa tätä värikylläistä, eksoottista maailmaa. Mitä hän itse asiassa rakastaa? Osuvasti, itseensä viitaten, kappaleen ensi riveillä aurinko putoaa kuin tapaturmaisesti: juuri näin silmääpalvova kertojakin aivan klassisesti 'falls in love'; ja yhtä helposti hän pystyy putoamaan pois ns. rakkaudesta aina silloin kun näkymät tai ihmiset eivät häntä satu huvittamaan. Katse ei ole tyhjä, se on varovainen.

Vasta katseen ja ajatuksen pysähtyessä Aino Kallas koskettaa ydintä. Luvussa, jossa vieraillaan Lalla Mulatin kodissa naisväen pidoissa, kertoja on ymmällä ja hetken aikaa avoin. Myös lukija unohtaa hetkeksi kyynisen asenteensa. Kauneus vetoaa aisteihin, kertoja antautuu, lukijakin antautuu... Kertoja on oikeilla jäljillä, johtuuko kevyesti huumaavasta minttuteestä vai mistä: hän kokee vilpittömästi olevansa eurooppalaisena pahasti ja auttamatta takapajulla. Eurooppalaiset ja maurilaiset katselevat toisiaan: kohtaus on intensiivisen elokuvamainen, katsomista, katsomisaktia korostava. Kummankin osapuolen katse on hetken avoin, puhdas... Sitten lukija terästyy ja alkaa tutkailla esteettisen elämyksen mahdollista ideologisuutta ja "epäpuhtautta" ja esteettisen elämyksen rajoja. Milloin kauneuselämys antaa periksi Toiseuden kokemukselle ja tulkinnalle? Lumous on nimittäin harmillisen väliaikainen.

***
Kirjan ennakointirakenteet toimivat vahvoina todisteina kirjailijan/kustannustoimittajien/kustantajan hyvinkin tarkoitushakuisista tendensseistä. Hämärän rotuopin vaikutus tekstissä on niin läpitunkeva, että kirjaa on vaikea lukea vaikka pyrkisikin lukiessa harjoittamaan (kanonisoitua kirjailijaa) suojelevaa sensuuria. Jos pystymme jättämään klassisen rasismin ja antisemitismin ilmentymät sikseen, jäljelle jää näkymä, joka vielä 90 vuotta sitten lienee monin paikoin ollut omintakeiseksi "alkuperäiskulttuuriksi" luokiteltava. Se lienee ollut kertojan tarkoitus: yksinkertaisesti näyttää meille jotain, joka ei ole tuttua – ja ideologisesti värittyneenä, jotain joka ei ole eurooppalaista. Kiintoisasti kertoja uskaltaa näyttää meille myös hämmennyksensä ja tietämättömyytensä radikaalisti Erilaisen edessä: mutta ainakaan aikalaislukijoille Suomessa ei ehkä ollut aivan selvää, miten näihin tunteisiin tulisi suhtautua ja millaisia johtopäätöksiä niistä tulisi vetää. Nykylukija kaipaisi loppukaneetiksi ei runoa tai maalailevaa yhteenvetoa vaikutelmista, vaan päätelmiä, katsantokannan muutoksia, tunnustuksen henkilökohtaisesta kehityksestä tai kehittymättömyydestä. Silloin kirja olisi tehnyt tehtävänsä ja Aino Kallas päässyt pälkähästä.

***

Kallaksen aikaan Suomen maaseudulla oli vielä asuttuina savupirttejä, jopa maakuoppia. Kuka niissä osasi sanaakaan ranskaa, jota kertoja pitää lähes ihmisyyden mittana, tai edes meillä vastaavan sivistyskielen asemassa ollutta ruotsia? Ja savusauna, suomalaisten pyhä paikka, se vasta olisikin helvetillisenä luolana vieraalle näyttäytynyt. Kaukana (edessäpäin!) eivät olleet nekään ajat, jolloin Suomessa purtiin pettua ja juotiin sikurivettä. Virossa maa- ja työorjuuden ajoista ei ollut kulunut vielä mahdottoman kauan. Millainen olisi mahtanut olla marokkolaisen matkakirjailijan aikalaiskuvaus Suomen lumoissa tai Viron lumoissa?

Matkustamisen psykologiasta luin äskettäin. Mitä matkoilta haetaan? Onko kaikki matkustaminen pakenemista ajasta ja paikasta? Jäävätkö kaikki vaikutelmat tästä syystä vääjäämättä pinnallisiksi ja virheellisiksi? Entä mitä on matkasta kirjoittaminen? Miksi kirjoittaa matkasta, joka on lähtökohtaisesti paikasta ja ajasta irrallaan? Mitä kirjoitusprosessissa silloin kohdataan ja mitä paetaan?

Mitä, jos Marokko-kirjan lukisi pakotarinana Euroopasta? Mihin asioihin kertoja kiinnittää huomiota niin paljon, että haluaa niitä alleviivata suomalaiselle ja virolaiselle lukijalle? Minkä reaktion tai muutoksen hän haluaa saada aikaan? Kai Toiseutta sentään käytetään hienovaraisena keinona kertoa tai peilata jotain vastaanottavasta kulttuurista.

Kun kertoja palaa Marokosta, mitä hän näkee Euroopassa, josta on väliaikaisesti paennut? Jälkiviisas vastaus: aluillaan olleen hirmuisen kehityksen. Asui Aino Kallas sitten Tallinnassa tai Lontoossa, hän ei ole voinut olla ennusmerkeille sokea. Jo muutaman vuoden kuluttua kirjan julkaisemisesta tulivat natsien Eurooppa, diktatuurit ja miehitykset idässä ja lännessä, suursota ja Viron neuvostotasavalta. (Sota ulottuu kyllä Marokkoonkin. Mellahista tulee väliaikainen turvapaikka Euroopasta tulviville pakolaisille.)

Maailmanhistorian tehtyä temput Marokon lumoissa lienee vanhentunut ennätysajassa.

***
Tulin kalunneeksi kirjaa kovin oletusarvoisesti, latteasti ja yksisilmäisesti [silmälläkin voi siis kaluta!]: nykyajassa arvottuneesta näkökulmasta. Täsmälleen samat provosoituneet sanat ja ohuet teoretisoinnit olisi voinut kirjoittaa vaikkapa minulla samaan aikaan luvussa olleesta nuorisokirjasta Puhuvan rummun maassa: Kertomus tohtori E.G. Marcuksen taistelusta pimeän Afrikan tauteja ja taikauskoa vastaan. On itsestäänselvää, ettei vertaus tee oikeutta Aino Kallakselle.

Tapanani ei ole päästää itseäni helpolla, enkä oikeastaan olisi halunnut jättää kirjan käsittelyä puolitiehen ja vääristyneesti nykyajasta tuomitsevaksi. Samalla kun tein asiat itselleni helpoiksi, sysäsin tuomion Aino Kallaksen niskaan. Mielestäni kirja kuitenkin kutsuu nimenomaan pinnalliseen ja helppoon visuaalisen tarkasteluun. Nykyluennassa korostuvat kerronnan epätarkkuus ja asenteiden epäselvyys pakottavat lukija-tulkitsijan epämukavaan, päättämättömään välitilaan. Asiaan vaikuttaa yllättävän paljon myös Aino Kallaksen status: tuntemattoman, ei-kanonisoidun kirjoittajan matkakuvaus samalta ajalta olisi helpompi tuomita, jos nyt tuomitsemiseen haluaisi päätyä. –Mutta totta on, että syvällisempi asenteiden ja esimerkiksi katseen tulkinta, subjektiviteetin ja sen vastakohtana sensuroinnin ja itsesensuroinnin pohdinta karkaisi kauas kirjan todellisesta sisällöstä.

***

Erästäkin pilkkaviisua mukaillen: "Syö Aino Kallas päivässä, se pitää mielen virkeänä." Omalle sulatustahdilleni sopiva ravintosuositus olisi nähtävästi yksi Aino Kallas vuodessa.

***
[EDIT myöhemmin:] Innostuin tutkimaan enemmänkin tätä Aino Kallas -ongelmaa. Netissä on ilmaiseksi luettavissa hieno ja mielenkiintoinen artikkelikokoelma Aino Kallas. Negotiations with Modernity (toim. Leen Kurvet-Käösaar ja Lea Rojola, SKS 2011). Ritva Hapulin artikkelissa "The Suitcases In My Room. Aino Kallas as a Traveller and a Travel Writer" todetaan Kallaksen kirjoittaneen Marokosta tuttuun sävyyn myös mm. Lontoosta:

She saw the people there not as poor workers but as representatives of the masses, even of a lower race. They were beyond help and could not be drawn into daylight. According to Kallas the whole area should have been burned down. [--] When describing the East End and Petticoat Lane she articulates the rhetoric of Other as a social threat, and declares the horrors associated with poverty. Her wanderings in the slums can be regarded as a kind of 'class tripping' or 'slumming', which was popular among the middle class visitors to London.

Juutalaisia ja kiinalaisia kohtaan Kallas tunsi artikkelin mukaan vihamielisyyttä myös mm. matkoillaan Yhdysvalloissa. Myös Kallakselle ominaiseen tapaan luottaa ensivaikutelmaan ja käyttää alentuvaa/objektivoivaa ja ulkonäön perusteella tuomitsevaa katsetta kiinnitetään huomiota. (Kallaksen omaan ikonografiaan ja tietoiseen imagonluomiseen pureutuu toinen kokoelman artikkeli, Kai Stahl & Tutta Palin, "The Aino Kallas Iconography. Interactive Self-Presentation".)

Hapulin artikkelissa muuten kerrotaan, että Marokon lumoissa -tekstit julkaistiin myös "jatkokertomuksena" Helsingin Sanomissa [huh huh]. Niiden kerrotaan syntyneen vasta matkan jälkeen Lontoossa pikkutarkkojen matkamuistiinpanojen perusteella. Artikkeli valottaa myös Kallaksen seurueen Marokon-matkan taustoja. Oskar Kallas oli joutunut juonittelujen kohteeksi Viron Lontoon-suurlähetystössä ja perhe oli loman tarpeessa. Myös Ainon (henkinen) kunto vaati tervehtymistä. Ilmeisesti Aino ja Oskar Kallas tutustuivatkin siis Marokkoon kahden kesken, eivät suuremmassa virolaisseurueessa.

***
[EDIT myöhemmin:] Luin juuri Friedebert Tuglaksen Marginalian, http://www.bookcrossing.com/journal/14773766

Sen sivuilta käy ilmi, että Tuglaskin matkusteli Marrakešissa, jo vuonna 1928 eli hieman ennen Aino Kallasta. Marginaliassa siteeratut Tuglaksen vaikutelmat ovat nykyaikaisella tavalla korrekteja, runollisia mutta filosofisen analyyttisiä. Vertailussa Aino Kallas kalpenee entisestään.

Varmemmaksi vakuudeksi haluaisin lukea Tuglaksen koko matkakirjan Teekond Põhja-Aafrika – virontaitoinen voi sitä vähän kuunnella täällä: https://arhiiv.err.ee/vaata/jarjejutt-jarjejutt-friedebert-tuglas-teekond-pohja-aafrika-i-osa. On joka tapauksessa merkille pantavaa, että Aino Kallas näyttää kirjoittaneen oman matkakirjansa reaktiona tai vastineena Tuglaksen kirjalle. Se voisi selittää tendenssit, asenteet ja perin oudot huomionkohteet; mutta Aino Kallaksen se saattaa asettaa entistä arveluttavampaan valoon. Kallaksen kirja ilmestyi kolme vuotta Tuglaksen kirjan jälkeen.

Nyt jäi ihmetyttämään myös, mitä virolaiset kirjailijat oikein hakivat joukoittain Marokosta? (Tietysti samaa kuin suomalaiset Tulenkantajat Pariisista ja Italiasta; kaipa joku heistäkin matkaili myös Euroopan ulkopuolella, orientalismia etsiskelemässä?) Vai oliko säkenöivä Tuglas, mm. Viron Kirjailijaliiton perustaja, edelläkävijä jota muut apinoivat?

Tuglasko se olikin käynyt virolaisen puutuolin asettamassa (marrakešilaisen mahtimiehen taloon, jossa ulkomaisia vieraita kestittiin ja jota turistikohteena esiteltiin), isännänlahjaksi... Kallaksen ihmeteltäväksi... surrealistiseksi yksityiskohdaksi... tai sisäpiirin vitsiksi tajuttavaksi?

Virolainen nykymatkaaja muuten näkee Marrakešin tällaisena (Viron TV:n matkaohjelma Reisile minuga): https://arhiiv.err.ee/vaata/reisile-minuga-marrakech Tuglaksen matkakirja muistetaan ohjelmassakin, Aino Kallaksen ei.

ROOTS (I'M TALKING ABOUT JERUSALEM)

Arnold Wesker, Roots
1958

The second play of Wesker's Chicken Soup Trilogy (aKa the Kahn Trilogy). A simple little thing, but I always enjoy reading it and thinking, who ever knew back in 1959 that this piece would actually turn out to be timeless? I, for one, cannot tell whether the very fact makes me want to laugh or cry.

I don't own a copy of Chicken Soup with Barley, but I do have I'm Talking About Jerusalem, the final play of the trilogy, on my shelf. (Haven't read it yet, but will in due course. From the list of characters & original cast, I see we'll finally meet Ronnie Kahn then!)

Favourite quote? It's got to be

BEATIE: [--] The whole stinkin' commercial world insults us and we don't care a damn.

***

Roots (1958) is the second play by Arnold Wesker in The Wesker Trilogy. [--] Roots focuses on Beatie Bryant as she makes the transition from being an uneducated working-class woman obsessed with Ronnie, her unseen liberal boyfriend, to a woman who can express herself and the struggles of her time. It is written in the Norfolk dialect of the people on which it focuses, and is considered to be one of Wesker's Kitchen Sink Dramas. Roots was first presented at the Belgrade Theatre, Coventry in May 1959 before transferring to the Royal Court Theatre, London.

Sir Arnold Wesker FRSL (1932–2016) in Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/Arnold_Wesker
Roots (1959) in Wikipedia: https://en.wikipedia.org/wiki/Roots_(play)
Sir Arnold Wesker obituary in The Guardian: https://www.theguardian.com/stage/2016/apr/13/sir-arnold-wesker-obituary

***

Arnold Wesker, I'm Talking About Jerusalem
1960

I read I'm Talking About Jerusalem right after writing the above entry, and enjoyed it even a great deal more than Roots. It made me bristle (to use Libby Dobson's formulation) and it made me laugh, and it managed to create something very real out of a yiddishe family in Norfolk. "The Kahns are all crazy!" - only not quite. This play is set between 1946 and 1959, and although it mostly comments on the internal political situation in postwar Britain (that is to say, Labour vs. Conservative), it's kind of chilling what one finds when one considers the Jewish politics of the era... Where does the British Jewry fit in? Just after the Holocaust, when the state of Israel was being formed and the war fought... Against this backdrop, some of the lines in the play do hit hard.

And Ronnie Kahn, yes, we do get to know him now. To be honest, I didn't expect him to turn out to be such a likable character, the court jester of the play, surely autobiographical and thus almost naïvely sympathetically portrayed. He's the kind of a character whose presence makes the classical appear ridiculous, all in accordance with the very theme of the trilogy, and does it without the fear of making himself look ridiculous in the process.

So I said the play also made me laugh? Yes, a sort of a bitter, multi-layered laugh, an appreciative laugh; and at times a nonsensical laugh. My favourite quote this time has to be

CISSIE: It's all got to do with the work of another socialist furniture-maker, William Morris.
ESTHER: A yiddisha fellow?

VANHA RAKKAUS

F.M. Dostojevski, Vanhan ruhtinaan rakkaus

Gummerus 1983, 4. p.
Venäjänkielinen alkuteos 1859
Suomentanut Juhani Konkka

Löytö Pirkkalan pääkirjaston vaihtohyllystä. Oli peräti niin, että tämän dostojevskin kohdalla ammotti aukko sivistyksessä.

*
Tämä oli hauskaa luettavaa, eikä vähiten Juhani Konkan oivallisen suomennoksen ansiosta.

Syvällinen humoristisuus nousee siitä, miten taitavasti ja terävästi tiettyjä inhimillisiä ominaisuuksia kuvataan, venytellään, nautiskellen pyöritellään... Ja vellominen on omiaan tällaisessä pienessä, kiteytyneessä muodossa.

Mordasovin pikkukaupunki voisi olla suomalainenkin; "kateellinen parvi kielet terävinä ja myrkyllisinä" lienee universaali ilmiö, vaikka hassahtaneen ruhtinaan tapaisia henkilöitä tuskin nykyaikana enää tapaa. Ruhtinaan tilalle sopii ajatella vaikkapa joku elähtänyt viihdetaiteilija.

Hauska juttu muuten, aivan asiaankuulumaton: kun googlasin kirjan venäjänkielisellä nimellä Дядюшкин сон, hakutulosten kärkeen pamahti Бивис и Батт-Хед.

*
Olenpa minäkin! Menin lankaan! Vanha ruhtinas huiputti minua!

Ihmettelinkin, missä se dostojevskiläinen vänkyrä on! Nukkumaan mennessäni mieleen muistui eräs tärkeä yksityiskohta ja sitä kautta melkoisen muheva kuvio "setäkullasta". Nimittäin, Mozgljakov näkee ruhtinaan pukeutumishuoneessa ilman peruukkia, kaljuna. Seuraa luonnollisesti lörpöttelyä tekoparrasta, tekoviiksistä ja tekoposkiparrasta. Kuitenkaan meille ei kerrota Mozgljakovin näkevän missään joustimia, laitteistoa jonka olemassaoloa on tähän mennessä naurettu jo moneen otteeseen. Noilla peruukin alle piilotetuilla kiristyslaitteilla ruhtinaan kerrotaan siloittelevan ihonsa joka puolelta rypyttömäksi. Jos joustimia ei ole, ja ikäkulu mies on kalju ja täysin sileäihoinen (se hänen on mainittu aiemmin tekstissä olevan)... onko hän silloin ruhtinas ollenkaan? Kuka on palkattu esittämään ruhtinasta, kenen toimesta ja missä tarkoitusperissä? Onko hänen ilmestymisensä Mordasoviin kuuden vuoden jälkeen Mozgljakovin juoni: hänhän esiintyy "setäkullan" sukulaispoikana ja nimenomaan tuo tämän Maria Aleksandrovnan luo? Ja tähän mennessä Mozgljakov tietää, että huoneita salakuunnellaan. Zinan juoni? Vai kaupungin juorukellojen yhteisjuoni? Vai, mikä kaikkein yllättävintä: olisiko Afanasi Matveitš, tuo "turjake", todellakin roimasti älykkäämpi ja kykenevämpi kuin antaa ymmärtää?

Niin: ja tämä paljastus antaa täysin uuden merkityksen myös kansikuvalle. Siinähän sitä ukkoa kanniskellaan paikasta toiseen kuin kulissia tai pahvinukkea! Tai... kuollutta sielua.

THE GENTLE ART

Stephen Graham, The Gentle Art of Tramping
1926

Wikipedia helpfully fills me in on author, journalist and world traveller Stephen Graham, whose name I'd never come across before:

Stephen Graham (1884–1975) was a British journalist, travel-writer, essayist and novelist. His best-known books recount his travels around pre-revolutionary Russia and his journey to Jerusalem with a group of Russian Christian pilgrims. Most of his works express his sympathy for the poor, for agricultural labourers and for tramps, and his distaste for industrialisation.

There's even a website in his honour: http://www.stephengrahamworldtraveller.com/

Graham is way ahead of his time, preceding Kerouac and the Beats, preceding Steinbeck, preceding most of what we consider modern travelogues.

The book is written in a humorous, light tone throughout: this is a self-mocking guidebook for gentleman trampers, not 'professional' hoboes. It is addressed to those who seek to step out of their upper-class routine and tedium for a while, to peek into something completely fresh and new (and to have something to brag about to their chums upon their return). It provides practical assistance for an unabashedly romantic endeavour: setting out on a hike on foot.

I have trouble imagining how Graham's ideas might've been received by his contemporaries: I guess we are given straightforward hints in the numerous reminders in the style of [--] He is still wearing a shadow-topper and invisible cut-away coat weeks after he has started into the wilds. Graham, a product of a Victorian society, is rather pessimistic about any prospects of equality and the disappearance of class barriers. He sees himself and other vacationing trampers as just that, vacationing, never completely adjusting to this new way of life. He openly admires a different set of values, but doesn't map out his ideology anywhere as closely as his tramping gear – one starts to wonder if maybe he doesn't have an ideology after all, maybe he's just an observer of habits. It's odd really: he had explored a great part of the world on foot and resided among numerous cultures, yet he doesn't see 'a way out' to liberation other than occasional tramping.

Something else very Victorian also shines through from Graham's writing: the attitude towards women, here very much 'the weaker sex'. Not going into detail here, after all it's more the fault of the society and not the individual author; just consider all the assumptions on women, the gender hierarchy, and gender relations in this passage, for example:

The cold wet nose of a hedgehog touching your beloved's cheek may cause her to rend the air with a shriek, a field mouse at her toes cause her scarcely less alarm. It is good to pack her in a really capacious sleeping bag; it excludes rodents. And if you not too big you can snuggle into it yourself, if the lady proves to be nervous and you are on such terms of fellowship as to make it possible.

A night of murmurings and deepening shadows and freshness, and then perhaps, of a gentle rain before dawn, and of glimmerings of new day and sweetness of wild flowers and birds' songs before the sunrise. You watch the boles of the great trees grow into stateliness in the twilight, and the night is over.


Despite the shortcomings rising out of an 'educated' reading, this is certainly a book to be enjoyed – if only for the romanticism of it. I will be keeping it in my collection, but I'll lend it to anyone who's interested in reading it.

MATKAKUMPPANI

Tom Hodgkinson & Matthew de Abaitua, Matkaopas joutilaisuuteen

Basam Books, 1999
Alkuteos: The Idler's Companion
Suomentanut Tero Valkonen

Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, miten tämä kirja on päätynyt hoteisiini. Epäilisin sen löytyneen Tampereen pääkirjasto Metson vaihtohyllystä; tai sitten joku ystävällinen sielu on sen mukaani joskus kiireessä tyrkännyt. Joka tapauksessa: kirja on lojunut melkoisen kauan hyllyssäni. Vasta eilen aloin sitä toden teolla tutkailla, ja kuinkas ollakaan: Basam Books ei pettänyt tälläkään kertaa. Tämän parissa sitä lepäilee varsin nautinnollisesti ja filosofeeraa, filosofeeraa...

Aihe on herkullinen, ja yllättävän syvällisiin ja haastaviin ajatuksiin tämän kirjan valikoima johdattelikin. Yksiin kansiin on siis pakattu (toimittajien) näkökulman mukaisesti "joutilastyypeittäin" lajiteltuja pätkiä maailmankirjallisuudesta, taiteesta ja filosofiasta: Liehakot (mm. Oblomov ja Bartleby, Johnsonin The Idler, Stevensonin Puolustuspuhe joutilaille); Epikurolaiset nautiskelijat (mm. Baudelaire ja Rimbaud, Wilde, Miles Davis); Munkit (mm. Laotse, Cocteau, Blake, Pascal, jopa Damien Hirst!); ja Työttömät (mm. Bertrand Russell, Nietzsche, D.H. Lawrence, Ivan Illich). Kaikki on tehty huumorikuorrutuksella; mutta juuri tuo huumorilla suhtautuminen tuo mukaan syvimmät sävyt.

Tällä paketilla voi todellakin herkutella, jos herkutteluna pitää erittäinkin poleemisten tai ajattelua virkistävien esitysten kanssa debattiin antautumista. Paikoin keskustelua tuli käytyä myös toimittajien suuntaan kyseenalaistamalla kategorisoinnit ja toisinaan keinotekoisesti ja tarkoitushakuisesti (vaikkakin huumorimielessä) kontekstista irrotetut sitaatit. Etenkin viimeisen osion (Työttömät) katkelmat tarjoilivat jo vallan syntyjä syviä.

Suositteluni!

Jätän kirjan omaan pysyväiskokoelmaani, mutta voin lainata sitä tarpeen tullen muillekin kiinnostuneille.

L'HOMME APRÈS LA MORT?

Philippe Bouvard, Je suis mort... et alors?
Flammarion, 2009

Le témoignage posthume d'un auteur vivant

"J'ai toujours fui les enterrements. Au point de faire le mort pour ne pas assister au mien."

Ou comment, après être reçu solennellement à l'"examen du grand passage", Philippe Bouvard se rend compte que la mort dure longtemps... Des funérailles de l'auteur aux premiers jours de solitude dans le cercueil, des voisins de caveau aux souvenirs du passé qui remontent à la surface, des questions sur lâge, la maladie, Dieu, la famille, les femmes, le jeu, aux réflexions sur notre monde, cet ouvrage est un délice d'humour noir autant qu'une ode à la vie. A l'aube de ses quatre-vingts ans, Philippe Bouvard offre à la littérature une formidable bouffée d'air frais.


Philippe Bouvard (né en 1929) sur Wikipédia: https://fr.wikipedia.org/wiki/Philippe_Bouvard

*
L'homme après la mort... Un être non-vivant mais vivement pensant dans sa tombe, selon Bouvard.

C'est un thème pas mal intéressant et divertissant comme un roman (ou plutôt des pensées plus ou moins disjointes), mais parfois le récit est trop facile, trop prudent et, bien, devient peu important même. Mais, en fait, je l'ai dévoré et beaucoup apprecié. Il y a beaucoup d'humour et légèreté dans tout ceci, lors même qu'il s'agisse d'un sujet profondément sombre...

J'ai trouvé ce livre sur l'étagère d'échanges gratuits dans la bibliothèque principale de Tampere, Finlande, il y a quelques années. Je l'ai lu pour le Ranska-haaste challenge sur le forum BC finnois pour lire et libérer des livres français/francophones. Ça fait du bien de lire en français de temps en temps!

KUURUPIILOA

James Church, Korealainen kuurupiilo
Atena, 2015
Alkuteos: A Corpse in the Koryo (2006)
Suomentanut Aura Nurmi

James Church on pseudonyymi, jonka takana on Kaukoidässä työskennellyt tiedustelualan ammattilainen. –Oudosti edes Atenan sivuilta ei löydy tietoa sen kummemmin kirja(sarja)sta kuin kirjailijastakaan. Wikipedia kuitenkin kertoo, että Tarkastaja O -sarjassa on Yhdysvalloissa ilmestynyt viisi kirjaa. Ensimmäisen lisäksi muita ei siis liene suomennettu.

"James Church" Wikipediassa: https://en.wikipedia.org/wiki/James_Church

*
Tämä oli juuri sellainen vakoilujännäri, jollaisen odotinkin Pohjois-Koreaan sijoittuvan: brutaalia autiutta, runollista autiutta, pelottavaa autiutta, tyhjennettyä autiutta. Mieleen tulivat nyky-Kiinaan sijoittuvat dekkarit, joissa niissäkin pelataan maan rujolla kauneudella ja (kummassakin maassa omanlaisellaan) monimutkaisella järjestelmällä sekä tietenkin sympaattisella etsiväsankarilla.

Minimalistiseen tyyliin kuuluu, että tarkastaja O:sta opimme lopultakin vain sen, että hän a) on yksinäinen, b) pyörittelee puunpaloja kädessään ja c) pitää teestä, jota maassa saa aniharvoin.

Suomi on kirjassa hyvin edustettuna! Sääli sinänsä, jos kirja on suomennettu vain Suomi-viitteiden takia. Kesken tai heti alkuunsa tyssäävät sarjat tympäisevät.

FAITH, HOPE & LOVE

Kathleen Jowitt, Speak Its Name

2016
Format: .epub
https://kathleenjowitt.com/speak-its-name/

The first self-published novel ever to win a Betty Trask Award
• Included in Qspirit’s Top 35 LGBTQ Christian Books of 2016
• A finalist in the 2016 North Street Book Prize


Faith; hope; love: which was enough for now, and perhaps for ever.

It’s taken me a while to jot down my thoughts and write a journal entry for this book. It’s hard not to lapse into the subjective. Also, I don’t quite know how to express myself in a politically correct manner, not wanting to offend anyone with my solely personal views or careless wording! The reader/reviewer, too, is put between a rock and a hard place: religion and sexual orientation both require utmost delicacy from anyone who wants to claim, prove a point, or illustrate anything in either realm.

This was a very pleasant, yet uncomfortable and tough read for me. I don’t think Christianity can ever be my cup of tea, but I wanted to test myself and see if anything from back there would fascinate me (no) or confuse me (not admitting). But surprisingly, the text didn’t negatively provoke me in that area, either. Quite the contrary: the processes of reconciliation and identity-building within the framework of religion turned out to be super interesting themes for literary exploration.

So here goes.

*
The book started off with detailed descriptions of the main character and her physical space, and other details that did not ignite immediate interest. Instead, I like the skill in which a (secluded) group was created and described for us: the closeness, the friendship, the acceptance within… In my understanding, these would mostly turn out to be utopias or illusions in real life; but the “classical” model so pertains in literature, especially in books written for children and young people (think pony books). The idea of belonging always appeals to an audience... the longing to be part of an expert circle, or the inclination to idolize the people who actively operate in such a circle/community of shared expertise, and the longing to eventually achieve the status of one to be idolized.

This feeling of inner-circle camaraderie is heightened when we follow Lydia to Peter & Colette’s place where everything is just so wonderfully bohemian. Colette’s lovely, casual, happy family… and her classically nonchalant "Bisexual, actually": beautiful. The reader, for sure, is already falling for the lovely and confident Colette, the stereotypical bi heroine.

Confidence (or the lack of it) plays a key part in the idol-creation process. And in the making of a great character, too; not necessarily a stock character in the bland sense. The reader is invited to marvel and fantasize about the scene, the idealized confidence, and the bliss of the life of the openly bi Colette. She’s harmoniously combining her orientation, sexuality, and faith. It’s all about uncompromising self-assurance and self-acceptance; and I’m guessing many in the target audience are after it, too. [Yes: there’s Colette and there’s Becky. Ever since we met Colette, I felt like reading episodes of DTWOF; and the politically active, motorcycling, leather-jacketed, shock-haired Becky is definitely the “Lois” of the novel :-)]

In contrast, at this point, we still don’t know if Lydia is out to anyone yet. I like the slooow way in which Lydia’s orientation unfolds to the reader, or, “unfolds”, as we are of course expecting an eventual revelation of the sort (unless we’ve picked the book randomly from the library shelf). Everything personal and unique about her is initially so hidden under all her religious activities.

*
The campus setting made me feel somewhat removed from the immediate target audience, having graduated from university nearly 20 years ago (feels like a lifetime). I felt like I couldn’t immediately relate to the student mindset anymore. But I do remember those theology majors in our Koine Greek class and our heated discussions (the class was mainly populated by theology students; very few others, like me, chose classical languages voluntarily). It was the rule rather than the exception that we slipped away from grammar and tackled theological questions instead, and I always thought it was a kind of a quirky privilege to be learning them alongside Greek :-)

“I came without my handbag...” I love the smug allusions! It’s oddly energizing to meet them in a Christian book; but then again, that’s what this book is all about. Overall, the text flows in a very reader-friendly way, in an easy-to-read language, but still it never lapses into underestimating the reader. I particularly like the dialogue; it’s like watching a movie. Actually: this could very well be a movie: not far into the story, I kept seeing the people and the scenes in my head, complete with beautiful director work. This is a major development compared to my frustrations in the opening chapter where the descriptions of people and places just did not seem to serve a point.

In the scene where Lydia and Colette converse at the Café Brasilia and Colette explains the sides of her identity and how she reconciles between them, or, with them, things get interesting, and right there the book soars. Maybe because this is something new; I’ve never read a fictional work with this particular combination of topics before. The story feels new and fresh and worth telling, and the questions and questioning of faith give depth to an otherwise standard coming-out story (but even as such, the story is enjoyable throughout!) And I feel like I'm in safe hands within the neat "model structure" and the ebb-and-flow of the narration.

I can’t decide whether the characterization goes too far for my liking, though. Colette is presented as a classical ideal figure, a model to idolize or to imitate. But, again very predictably, it’s Lydia who takes the lead in the latter part of the book. Lydia has changed, she has grown; and this is very much what we expect of her, too, in a bildungsroman.

The scenes of the book, too, are heavily stylized (trunkated and idealized?): they unfold like sequences from daydreams. These are meaningful little episodes that can be played over and over from the memory, but I can't decide whether they're just stock episodes or something real and timelessly beautiful. Colette and Lydia in coffee shops… the tortured emo Colette, suffering for unrequited love (who wouldn’t want her now?!) And Lydia & Colette together: what poetic and stylized names, too, compared to all the Ellies, Mels and Ollys… Lots of memorable lines and lots of clichéd topics (the wedding dilemma: no traditional dream wedding for Lydia; facing the parents; dealing with friends; a great coming-out scene in the end)... What makes this interesting is particularly the problem caused by the crash course of religion and orientation. The depth in Lydia’s thinking (particularly towards the latter part of the book) does get confusing for the reader, but it’s a skill to make the reader as much confused as the characters; to be able to convey the character's confusion as an element of great quality in the writing.

But suddenly they all just became so grown-up and knowledgeable: what a transformation for Lydia, in just barely 1.5 years! I’m afraid here we fall into the basic “pony-club” admiration pattern. These young adults can now handle everything independently: their studies, religion, student politics, sexual politics, relationships, living on their own without financial or emotional support from their parents… At this point, though, we admire Lydia more than Colette, and we admire her for a good reason (not a pony-club one). Colette, in fact, has not grown at all, she was all grown up when we first met her (which of course makes her a very unreal, utopian character, an impossibility from the beginning). But the grand spectacle on Lydia’s coming out/birthday/resignation day is a tad too much, even if we consider it's the "new Lydia"; I don't know how to read it, or what to read into it. The Speech… coming from a 21-year-old? Although, undoubtedly, there are times in life when a bit of drama is necessary and acceptable; and the state of being forced to accept things is at the very core of the book. And maybe, just maybe, the fantasy sugar-coating in the end was intentional: sometimes the utopian element is there particularly to challenge us and make us think.

Yet the story is open-ended: while the big outlines seem to be reconciled, we can only guess at the consequences of the reconciliation in Lydia's personal relationships with people and her communities... and, yes, we can also speculate on the lasting of the romance. I ended up liking Lydia and Colette so much I'm wishing them a happy future together; although the wiser and the more cynical me keeps reminding me of how young and inexperienced they really are.

Speculations aside, what matters now is how

“the journey is just about to start.”

YKSILÖ JA YHTEISKUNTA, YKSILÖ VAI YHTEISKUNTA

Jukka Pakkanen, Auruksen tapaus
Kirjayhtymä, 1980

Scifigenren intentiona on yleensä olemassaolevien rakenteiden kaksoisvalotus ja problematisointi. Scifi on siis aina lähtökohtaisesti yhteiskuntakriittistä, ja Jukka Pakkanen menee genren juuriin asti. Minua Pakkasessa ihastuttaa nimenomaan perinpohjaisuus.

Ongelma ihmisestä yhteiskunnan osana ilmeisesti toistuu Pakkasen tuotannossa eri genreistä käsin valaistuna: lisäksi Pakkanen kampanjoi yhteiskunnallisesti osallistumatonta taidetta vastaan. Lajityyppien skaala on häkellyttävän runsas, ja mission henkilökohtaisuus/julkisuus kiinnostaa: onko päämääränä tuoda kampanja mahdollisimman laajan lukijakunnan ulottuville vai ottaa itse haltuun niin laaja kenttä kuin mahdollista? Auruksen tapauksessa haltuunoton teema näkyy kaikilla tasoilla: kuinka paljon Pakkanen ottaa ja pystyy ottamaan haltuun, entä lajityyppi, romaanin yhteiskunta, yksilö, mieli? Taitavan genrenkäsittelyn ja herkullisten intertekstien (kaikki suuret läsnä: Kafka, Orwell, Philip K. Dick, Asimov, Gogol, Solaris, Metropolis...) ansiosta teos on jo itsessään metatasoinen taidetutkielma, mutta onko Pakkasen suorittamalla haltuunotolla parodisiakin tarkoitusperiä?

Auruksen tapaus luotaa yhteiskunnan olemusta (ja yhteiskunnassa olemista) varsin syvällisesti. Kirjassa maapallo on saanut ekokatastrofin jälkeen avun ulkoavaruudesta. Ihmisen ulkoinen tilatodellisuus on muuttunut keinotekoiseksi ja ihmisen kehollisen tason tietoinen haltuunotto korostunut. Mieltä taas hallitaan yhteiskuntajärjestyksen säilyttämiseksi tajunnanlukemiskonein. Yhteiskuntalaiset harjoittavat kehontietoisuutta mielikuvilla, mutta ilmeisesti vain hengissäpysymisen tarkoituksessa: meidän yhteiskunnassamme taas erityisesti taiteilijoiden ja käsityöläisten työ tapahtuu pitkälti kehontietoisuuden avulla. Pikku hiljaa ihmisen ja Yhteiskunnan suhde alkaa muutenkin heittää häränpyllyä, ainakin jos kertojaan, Mitro Telliin, on uskominen. Jos missään yhteiskunnassa kukaan ei ole tietyssä mielessä vapaa, Mitro Tellin Yhteiskunnassa ihminen ei pääse kuoltuaankaan pakoon, vaan kuolematon mieli joutuu muovikansiin ja arkistoihin säilytykseen. Pakkanen leikkii kolkosti ajatuksella:
Mikä on yhteiskunta? Vastaus: ihmiset!
Mitä on vapaus? Vastaus: yhteiskunta!

Kuin missä tahansa todelliseksi taiteeksi tunnistettavassa, tarinaan jää kiehtovia ongelma- ja solmukohtia, jotka sallivat loogisen (tai epäloogisen) liikkumatilan järjestelmän sisällä. Itselleni näitä olivat Mitron toistuvat kokemukset oudoissa tiloissa. Mitä ne ovat:
a) Yhteiskunnan rankaisukeino,
b) isoisoisän tai Auruksen yhteydenottoja,
c) Yhteiskunnasta vapautumisen kokemuksia, samalla mielen hajoamisen, sairastumisen oireita,
d) flashbackejä osin epäonnistuneesta tajunnansiirrosta,
e) repeämiä Yhteiskunnan keinotodellisuuden rakenteessa,
f) näkyviä symboleja Yhteiskunnan keinotodellisuuden rakenteen repeämille,
g) mielen toimintoja kuvakielelle muutettuina,
h) Mitro Tellin synnynnäinen poeettinen tilakäsitys vai
i) epäonnistuneen tajunnansiirron aikaansaamaa, muista eroon joutuneen tajunnanlohkopallon ympyräliikettä ajassa, eräänlaista eletyn tilan sykliä sekin?
Joka tapauksessa on selvää, että Mitro Tellin ("mi-tro": puoli-usko, epäuskon ja uskon välitila) usko Yhteiskuntaan horjuu, välillä tietoisesti, välillä tiedostamatta.

Auruksen maailmaa hallitsee valo ja sen synnyttämä kuvallisuus. Vinkeä tulkinta olisi lukea (keino)VALO meidän maailmamme TEKSTIN vastineena. Kirjoitusajankohtaan muodikkaan semioottisen teorian mukaanhan kaikki, koko ympäröivä todellisuus, on tekstiä. Meidän yhteiskunnassamme hallitsevat sanat. Luonnontieteet taas opettavat, että koko näkyvä maailma on valoa. Pakkanen pakottaa lukijankin tulkitsemaan valoa, antamaan sille attribuutteja, lukemaan poeettisesti: valo on hallitsevaa, väkivaltaista, tunkeutuvaa... Romaanin voi näin lukea hyökkäyksenä massaviihdettä eli yhteiskunnan instituutioiden masinoimia keinotekoisia joukkotunteita kohtaan. Meidän maailmassamme suuri osa teksteistä on viihdettä, pienempi osa taidetta; niin myös Mitro Tellin yhteiskunnassa opastinvalot hukkuvat läpitunkevien massaviihdevalojen hälyyn. Tässäkin pureudutaan lopulta yhteiskunnan ja taiteen suhteeseen, tai pikemminkin yhteiskunnan ja taiteilijuuden (joka pitää aina sisällään toisinajattelijuuden). Puuhastelu valojen parissa, luksologian ympärille kehittyneet instituutiot jne. näkyvät lukijalle naurettavina, elämälle vieraina, triviaaleina sijais- ja harhautustoimintoina. Sivallus meidän maailmamme taiteenharjoittamiseen! Onko ihmisen tässäkään mielessä hyvä olla osana yhteiskuntaa; tarkoittaako osana oleminen aina vääjäämättä jonkinasteisia joukkotunteita, joukkosuggestiota, massaviihdettä ja massatylsistymistä? Onko taide yhteiskunnassa lopulta vain lumetta, joka estää levottomuuden, pelon, paranoian ja depression?

Mietittäväksi jää, onko yltiöindividualismi parempi vai huonompi vaihtoehto kuin yltiödemokratia.

UNELMIEN KOTI

Jouni Kuurne, Unelmien koti. Nukketalojen pienoismaailmat
SKS 2010

Tutkija Jouni Kuurne esittelee kirjassa Suomen kansallismuseon kokoelmiin lahjoitettuja nukketaloja.

Pienikokoinen, 95-sivuinen kirja esittelee 14 kaunista nukkekotia ja 8 muuta pienoisrakennusta. Kirjan 61 valokuvasta vain 42 esittää nukkekotia tai nukkekodin sisustuksellista detaljia. Mukana on siis myös perhealbumien materiaalia.

Kirja kunnostautuu raottamalla ovea ylemmän keskiluokan lasten maailmaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Kyse on nimenomaan maailmasta, ei leikeistä. Jos nukketalot aikanaan kuvastivat lasten todellista kasvuympäristöä, Kuurne toteaa ”Barbie-kotien” edustavan kehityksen toista ääripäätä, nykyajalle tyypillistä yksilöllisyyttä ja minäkeskeisyyttä. Niissä mielikuvitusmaailma suuntautuu pois todellisuudesta. Aatemaailman murrosta ei kuitenkaan kirjassa sen kummemmin käsitellä. Nukkekotia ei myöskään nähdä ihmeenä, esteettisenä kokemuksena, vaikka kirjan nimi ja rikas kuvitus puhuvat toista kieltä, henkivät lupaavasti pienoismaailmojen taikaa.

Esitys on aiheensa pintaraapaisu, ajatellaan sitä sitten maailmankuvallisena tai tyylihistoriallisena katsauksena. Paljon jää uupumaan etenkin 1900-luvun jälkipuoliskon nukkemaailmoista, esimerkkinä vaikkapa suositut hevostallimiljööt. Tehdasvalmisteisten nukketalojen tyyppinimetkin puuttuvat, esim. Lundbyn malli Göteborg (1979) esitellään vain ”Lundbynä”.

FOR THE LOVE OF BOOKS

Philip Roth on serious reading in an interview for Le Monde:

People still buy books, but do they really read them?

A serious reader of fiction is an adult who reads, let's say, two or more hours a night, three or four nights a week, and by the end of two or three weeks he has read the book. A serious reader is not someone who reads for half an hour at a time and then picks the book up again on the beach a week later. While reading, serious readers aren't distracted by anything else. They put the kids to bed, and then they read. They don't watch TV intermittently or stop off and on to shop on-line or to talk on the phone. There is, indisputably, a rapidly diminishing number of serious readers, certainly in America. Of course, the cause is something more than just the multitudinous distractions of contemporary life. One must acknowledge the triumph the screen. Reading, whether serious or frivolous, doesn't stand a chance against the screen: first, the movie screen, then the television screen, now the proliferating computer screen, one in your pocket, one on your desk, one in your hand, and soon one imbedded between your eyes.

Why can't serious reading compete? Because the gratifications of the screen are far more immediate, graspable, gigantically gripping. Alas, the screen is not only fantastically useful, it's fun, and what beats fun? There was never a Golden Age of Serious Reading in America but I don't remember ever in my lifetime the situation being as sad for books – with all the steady focus and uninterrupted concentration they require – as it is today. And it will be worse tomorrow and even worse the day after. My prediction is that in thirty years, if not sooner, there will be just as many people reading serious fiction in America as now read Latin poetry. A percentage do. But the number of people who find in literature a highly desirable source of sustaining pleasure and mental stimulation is sadly diminished.

POIKKEUS

Beryl Markham, Yön yli länteen (Otava 1988). Alkuteos West with the Night (1942)



Tunnelmallinen, kuulasta lyyrisyyttä säteilevä kuvaus lentäjä Beryl Markhamin kolmestakymmenestä Afrikan vuodesta. Yön yli länteen on matkakertomus, rikas seikkailu, vauhdikas päiväkirja; se on lento kaukaisten maiden tunnelmiin, tapoihin ja tapahtumiin. Ja se on ylistyslaulu elämän loputtomalle lumolle, ilolle ja rohkeudelle! Beryl Markhamin muistelmateos ilmestyi jo 1942, mutta sen nostalginen runollisuus on ajatonta. Kiehtovassa valaistuksessa näyttäytyvät sotaa edeltänyt Itä-Afrikka, Sudan, Kenia, entinen Rhodesia ja sadunhohtoinen Tanganjika, maa jota ei enää ole…

Jopa oli jehu, tuo Beryl Markham. Samoin kirja on todella kiintoisa sekä aiheensa että kielensä puolesta — suomenkielisenäkin laitoksena. Alkutekstissä kielen voi olettaa olevan paikoin suorastaan säkenöivää: älykästä, dynaamista, kuivan humoristista monen englantilaisklassikon tapaan. Kerronta on kuitenkin kovasti omanlaistansa, kiinnostavaa, koukuttavaa, ei aivan suoraviivaista. Älkää antako kansitekstien tai esipuheen hämätä.

Lentämistä käsittelevissä luvuissa yhtäläisyydet de Saint-Exupéryn Yölennon [Vol de nuit] kanssa hätkähdyttävät. Metsästysretkistä ja hevostenkasvatuksesta kertovat luvut taas tuovat mieleen alojensa tyyppikaunokirjallisuuden. Tuloksena on aiheiltaan, teemoiltaan ja tyyleiltäänkin vaihteleva teos; kokoelma episodeja, jonka voi tulkita jopa muistuttavan Afrikan karttaa, koneesta katsottuna vain vähän kerrallaan näkyvää, harhaanjohtavan yksinkertaiselta vaikuttavaa. Lienevätkö silti vain pahojen kielten puheita väitteet, joiden mukaan Markham ei olisi itse kirjoittanut kirjaa, vaan sen olisi tehnyt joku tai jotkut hänen useista kirjailija- ja haamukirjailijamiesystävistään (joukossa de Saint-Exupéry)? Pikemminkin näyttäisi siltä, että kirjaan on punottu sekaan, ikäänkuin salaviesteinä, paljon enemmän henkilöhistoriaa kuin miltä päällisin puolin näyttää. Markhamin miessuhteiden on täytynyt olla aikoinaan lehdistössä laajalti käsiteltyjä ja hänen yhteytensä korkeakirjallisiin(kin) piireihin yleisesti tunnettuja. Ehkä miesystävien ja avioliittojen määrästä pääsee lopulta selville vain tunnistamalla kirjan tyylilajeista niiden tahalliset viitteet ja esikuvat? Onko kudelman sitten luonut Markham vai yhtä lailla älykäs haamukirjailija/editoija, on lopulta merkityksetöntä.

On tunnustettava, että paikoin kertojan tyylitaju hervahtaa ja kieli muuttuu yltiöromanttiseksi. Romanttiseksi lukemistoksi muistelmateos lienee tarkoitettukin, aikansa tyylillisten vaatimusten mukaisesti. Ei rakkausromanttiseksi eikä pahimman lajin kolonialistis-romanttiseksi, vaan tietynlaisen estetisoivan romantiikan hyödyntäjäksi. Nimenomaan tietoinen hyödyntäminen tuntuisi Markhamin tapaiselle naiselle ominaiselta, kirjoitustyössäkin.

Kun lukee paljon ja pyrkii lukemaan vielä enemmän, harva kirja jättää millään tavalla vahvoja muistijälkiä, puhumattakaan halusta lukea kirja uudelleen ja nauttia. Yön yli länteen on yksi harvoista; taidan myös tietää miksi.


Wikipedia: Beryl Markham (1902–1986)

KEVYESTI YLI

Manuela Bosco, Ylitys (Teos 2012)



Urheilu-ura rytmittää kasvua aikuiseksi sisilialais-savolaisessa perheessä, jossa elämä tuoksuu Välimerelle ja Saimaalle. Isän äkillinen sairastuminen ja kuolema sysää Manuelan lähtötelineisiin, täysin uuden matkan lähtöviivalle. Jokainen vastaan tuleva aita kysyy vuorollaan suuren kysymyksen: Kuka hän todella on? Kuka isä oli? Mistä on päästettävä irti? Kehen tai mihin uskoa? Voiko elämää vielä rakastaa intohimoisesti? Isän kuolemaa seurasi kriisi, joka johtaa lopulta Manuelan urheilu-uran päättymiseen. Samalla se luo kehyksen kasvutarinalle, jossa ulkoa annetut odotukset ja vanhentuneet mielikuvat siitä mitä pitäisi olla väistyvät totuuden etsinnän lahjomattomalla tiellä, rohkeuden nimissä rakkauden tähden.

Entisen aitajuoksijan Manuela Boscon esikoisromaani on yleisesti ottaen tyylikkäästi ja älykkäästi kirjoitettu kasvutarina, kertomus kuuluisasta isästä ja kuuluisasta tyttärestä, kertomus kahdesta maasta. Paikoin haksahdetaan paatoksen ja kliseisyyden puolelle, mutta vain hetkiseksi; ja silloinkin nuoruuden uskottavuudella ja palolla, jonka jokainen lukija tunnistaa — kaiketi hiukkasen myös viihdyttävyyden nimissä.

Kummastelin kirjassa vain äidin kuvauksen puuttumista, samoin kirjoittajan kuuluisien Suomen-sukulaisten, Kirvesniemien. Ehkä tarkoitus olikin esitellä suomalaisille lukijoille Sisiliaa ja sisilialaisuutta, yhtä sisilialaista miestä, enemmän kuin koto-Suomea. Silti tarina oli oudon aukkoinen ja toispuolinen: olisin vilpittömästi halunnut tietää, miten ja missä Manuelan vanhemmat tapasivat, millaisia sopeutumisvaikeuksia äidillä oli sisilialaiseen kulttuuriin, miten kielen ja tapojen oppiminen sujui. Ja ennen kaikkea: millainen henkilö Manuelan äiti on? (Mitä varsinaiset toiseuden tutkijat olisivat ratkaisusta mieltä, on taas toinen juttu. Sitäkin sietää kyllä pohtia.)

Nykyään Manuela Bosco on kunnostautunut enkelihoitajana.

POTKUJA

Marjaneh Bakhtiari, Toista maata [Kan du säga shibbolet?] (Otava 2010)



Kirjaa aloittaessani mielessä pyöri kaksi kysymystä: onko Bakhtiarilla ja Zadie Smithillä enää mitään eroa, ja voiko Bakhtiarilla olla Mistään kotosin -teoksen jälkeen uudenlaista sanottavaa.

Paljastui, että Toista maata on edeltäjäänsä kunnianhimoisempi ja syvällisempi, mutta ei välttämättä sirpaleisempi. Ollaan todella hyvin lähellä Zadie Smithiä; makuasia sitten on, haittaavatko yhtäläisyydet vai eivät. Tärkeää mielestäni on kirjan yritys tuoda esiin sitä, millä tavoin kulttuurit ja kulttuurien sirpaleet kohtaavat nyky-Ruotsissa — ja globaalistuvassa maailmassa.

Yhteiskunnat edustavat kehityksen eri asteita riippuen siitä, miten kauan kulttuurien kirjoa on niissä ollut ja miten laajaa ja sekoittunutta kirjo on: nyky-Ruotsi on paljon nyky-Suomea edellä, mutta monikulttuurista Kanadaa jäljessä. Suomalainen lukija lukee kirjaan lisäulottuvuuden: mitkä asiat ovat meillä toisin, mitä asioita meillä vasta aletaan huomata ensi kertaa, mitä asioita meillä ei vielä laajemmin kyseenalaisteta. Minä (suomalainen) voin vielä rehellisesti sanoa, etten tiedä miten maahanmuuttajiin pitäisi suhtautua: ainakin tämän kirjan valossa Ruotsi näyttäytyy paikkana, jossa moinen olisi poliittisesti moninkertaisesti epäkorrektia. Minä (suomalainen) olin myös hämmästynyt, kun Ruotsista lomailemassa oleva etnisesti korealainen ystäväni puuskahti aasialaisten omistaman ruokapaikan edessä Tampereella: ravintolan mainoskyltissä oli kiinalaisen näköinen ihminen (kuvasta olisi joutunut raastupaan Ruotsissa). Jo yhteiskuntiemme erilaisuuden takia on suuri ilo lukea kirja, joka ei pelkästään anna tietoa maahanmuuttajuudesta, vaan myös haastaa ajattelemaan ja jatkuvasti kyseenalaistamaan. Bakhtiarin romaanit eivät yritä esittää ratkaisua solmukohtiin, vaan kuvata tämänhetkistä ruotsalaista yhteiskuntaa. Mahdollisten ratkaisujen pohtiminen jää lukijalle.

Baranin ja Parisan Iranin-matka oli erityisen kiehtovaa luettavaa. Ellei mukaan olisi haluttu ottaa sinänsä symbolista sirpaleisuutta, kirja olisi kantanut vähemmälläkin henkilökaartilla: pelkällä Abbasin perheellä ja tyttärien Iranin-matkalla. Angloamerikkalaisuuden sirpaleissa sekä Ruotsissa että Iranissa olisi paljonkin tutkittavaa.

Kirjan kannessa otsikon ensimmäinen T-kirjain on kuvaavasti yhdistelmä Ruotsin lippua ja narrinhattua. Moneen suuntaan potkitaan.

KAIKKEA

Esko Valtaoja, Kaiken käsikirja (Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2012)



Maailma on hämmästyttävä, monimuotoinen ja pitkälti selittämätön. Esko Valtaoja ei lannistu vähästä vaan heittää peliin tieteen. Tuloksena on käsikirja kaikesta.

"Mitä teemme kaikella tiedolla? Parempaa maailmaa. Meille ei ole enää sijaa maailmassa, josta tulimme; tiedon portit ovat avautuneet eikä menneisyyteen ole paluuta. Mutta tieto on jäsenneltävä, siitä on koetettava löytää se olennaisin ydin, jonka varaan voi sitten omien halujensa, kykyjensä ja tarpeittensa mukaan rakentaa oman Kaiken käsikirjansa, oppaansa maailmaan. Tämä kirja on minun yritykseni tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä pariinsataan sivuun."



Valtaoja määrittää kohdeyleisönsä siteeraamalla Nine Inch Nailsia, mainitsemalla autokoulun, sinkkujen iskuyritykset ja fysiikan peruskurssit ja selittämällä, kuka Shirley MacLaine on. Oletetaan siis, että kirja on suunnattu toisen asteen opiskelijoille sekä korkeakoulujen fukseille; niille, jotka tekijä olettaa tiedonhaluisimmiksi ja joiden vanhemmat mielihyvin ostavat jälkikasvulleen palasen popularisoitua tiedettä.

Lahjakirjan tyyppiolemukseen kuuluvia ajankohtaisuuksia on haalittu mukaan kahmalokaupalla, Leevi Lehdon Ulysses-käännöksestä Higgsin hiukkaseen. Taiteenteon perusajatukset Valtaojalta ovat kuitenkin hukkuneet detaljitulvan alle: kokonaisuuden ja yksityiskohtien suhde sekä yksityiskohtien merkityksellisyys. Osilla tulisi olla jokin syvempi kokonaisuutta palveleva tarkoitus. Valtaoja sen sijaan kalastaa haaviinsa esimerkkejä aleatorisesti, kuin työpöydällä ajelehtivasta materiaalista, päivän lehdestä tai auki jääneestä radiosta ikään. Tajunnanvirran hajeisuus tuntuu tekijää miellyttävän, ja mikäs siinä: entropiamalli lienee avaruustähtitieteestä tuttu. Yksi yhteinen kiinnekohta kaikella on: sen ytimessä seisoo Esko Valtaoja, teoksen enemmän tai vähemmän solipsistinen keskus.

Jutunkehruu käy kuin hattarakojussa, raaka-aineina sirusia ja murusia uusimman inhimillisen tiedon eri aloilta. Kirjoittaja toki tietää olevansa monessakin mielessä tyhjän päällä. Hän on myös muodikkaasti itseään kommentoiva (itsetietoisuus ja sarkasmi, nuo nykynuorison päivän sanat): tieto [--] liukenee [--] perimmäiseen kaaokseen, joka jotenkin synnyttää näkemämme tai kuvittelemamme säännönmukaisuudet.

Valtaoja olettaa lukijan jo tietävän monet perusasiat niin, että niitä ei tarvitse mainita. Tai sitten ollaan vuorovaikutus-tarkoitusperää, isä-poika-asetelmaa palvelemassa: asioista vähänkin tietävä (isä) saa tekstistä enemmän kuin se, joka ei vielä tiedä (poika). Esimerkiksi Landsbergin klassinen entropiavertaus käännetään päinvastaiseksi: nyt lapsi aikaansaa järjestystä rakentamalla palikkatornin (s. 69). Taide- ja kirjallisuusviitteetkin on usein verhottu, typistetty avainsanoiksi. Esimerkiksi käy sivun 82 toteamus Tanssiinkutsu, jälleen kerran. Tällainen päällekirjoittamis- ja viittaustyyli myös ärsyttää: irrallisille viitteille kun ei anneta sen kummempaa merkitystä.

Tekstissä on muutamia kielivirheitä: Valtaoja esimerkiksi kirjoittaa suvereenisti "alkaa tuottamaan". Aina ei silti voi tietää, onko jokin lapsus tahallinen vai ei. Sivuilla 63–65 verrataan multiversumia samppanjan kuplintaan. Sana 'samppanja' mainitaan tekstissä kolme kertaa, aina eri kirjoitusasussa ('samppanja', 'shampanja', 'shamppanja'). Haluan uskoa, että kyseessä on vitsi, tahallinen analogia äidinkielenkirjan ikiklassikkoon. Juuri näinhän teorian universumitkin toisiinsa suhtautuvat; ja juuri näin yksi kosmologia näyttää kunakin tarkasteluhetkenä oikeimmalta, vaikkapa vain yhteisestä sopimuksesta.

Kirjaa on arvosteltu mutkat suoriksi -meiningistä. Jotkin puolihuolimattomat väitteet hämmästyttävät, tulevathan ne tässä yhteydessä sentään tiedemiehen suusta: Keskimääräinen älykkyystaso on kasvanut aina uuden oksanhaarautuman kasvaessa elämän sukupuuhun (s. 116). Heikkoutena voi pitää myös Valtaojan tuttaviin ja hänen tuntemiinsa tiedeyhteisön jäseniin liittyviä anekdootteja. Ilmeinen tyylivaikuttaja lienee tässä(kin) suhteessa ollut Dalailama, vrt. vaikka Maailmankaikkeus atomissa (Tammi 2006).

Sivulla 70 Valtaoja siteeraa universumissa vallitsevasta järjestyksestä puhuessaan Blaken 'The Tygeriä': Kenen käsi kuoloton / symmetriasi luonut on? Valtaojan tarkoittaman symmetrian kanssa tiikerillä lienee hyvin vähän tekemistä, vaikka siis metafyysisestä runoilijasta onkin kyse. Monet tutkijat olettavat englannin sanan 'symmetry' tässä merkitsevän "varjoa" pikemmin kuin "muodon harmoniaa". Pedon pelottava varjo taas ei liity organismien järjestäytymiseen tai energian säilymiseen – tai sitten pitää ajatella jo todella syvällisiä.

Hanke on ollut kunnianhimoinen, eikä epäilystäkään, etteikö kirjoitusprojekti olisi ollut tekijälleen hauska ja nautinnollinen. Yhden miehen teorialähtöinen käsitys asioista on toki aina valikoiva. Jos nuori lukija tiedostaa tämän, ja jos Valtaojan tyyli iskee, miksei esitys voisi innostaakin ja haastaa oman maailmankuvan rakenteluun. Joka tapauksessa kirja on quotable: jos omia ajatuksia ei ole vielä tullut formuloitua, voi näppärästi siteerata Valtaojaa treffikeskustelun tilkkeeksi. Seuraavaksi voi pohdiskella sivistyksen nykytilaa ajassa, jossa sofistikoitunut ensyklopedinen tieto on muuttumassa arvottomaksi sofistikoituneiden tiedonhaku- ja jäsennysmenetelmien rinnalla.


Mietteitäni Kotona maailmankaikkeudessa -teoksesta
Mietteitäni Avoin tie -teoksesta
  • Current Music: A Simple Desultory Philippic by Simon & Garfunkel
Tags: